Or Was That Just PR?

Last week, I saw an open rehearsal of Åbo Svenska Teater's upcoming production of Jesus Christ Superstar.

It was exciting.

I count JCS as one of my top five musicals, though I've never seen it performed in a theatre. I first saw the 1973 movie some years ago. I wasn't exactly thrilled, but the music stuck with me. I later bought some cast recordings, saw a fantastic concert version of the musical, ended up in love with it. And still, I've never really seen it live. While the concert was amazing, it of course wasn't the same experience as a traditional production with sets and full-blown acting would be.

I'm not a huge video bootleg person. I do think that, as long as the recorder keeps their business discreet and doesn't distract the performers or the rest of the audience, there's no harm in bootlegs. I doubt watching them has ever encouraged anyone to see less live theatre. But personally, if I encounter an interesting musical, I don't rush to find any videos. I rather live with the more or less futile hope that I'll see it live one day. I know I could watch all manner of Jesus Christ Superstars if I wanted to. But somehow, I prefer going to theatre to see something I have never seen before. That's something you can only experience once per musical, after all. So whenever possible, I'd rather that first experience to be a live one.

Since I don't really know how JCS would be like onstage, I've been coming up with some ideas while listening to the music. Even during that little sneak peek I got to see last week, it was so interesting comparing what was happening onstage to what I had imagined it would be like. Some bits made me go "wow, that's exactly how I'd like to see it!" – but I was going "wow, that's even better than anything I had imagined!" more often. We only saw two scenes, but even so, it was so much fun seeing the music I know by heart being illustrated.

And, to make it even better, the cast seems like something of a dream team. Alexander Lycke as Jesus? Anna-Maria Hallgarn as Mary Magdalene? Yes! I've seen the both perform before – Jean Valjean in ÅST's Les Misérables and Diana in Wasa Teater's Next to Normal, respectively – and am quite a fan. So to say I've been happy we're getting them back to Finland is an understatement. (But I won't go into my real feelings too much in this text. It's too embarrassing to admit it out loud how you've been rolling on the floor overcome with happiness. Oops.) I'm curious about Chris Killik as Judas. While I've never seen him perform before, some song clips I stumbled across have assured me that, at least voice-wise, this will be good. Waltteri Torikka as Pontius Pilate was also good news. What a voice!

So I'm practically counting hours to the premiere already. Of course, as always when being really excited about something beforehand, the chances that I'll be disappointed are high... But before proven otherwise, I'm going to imagine this'll be a perfect production.

For all I know now, it very well may be.

To end on a sour note, however... Last March, I wrote a post about being annoyed with the way Åbo Svenska Teater was giving out information about JSC. It would be nice if I could now write a sequel to that post titled "But Wait, Everything Went Okay After That".

I'm afraid that's not the case.

Back in April, I asked the theatre if the full JCS cast would be released soon. They answered that it "wouldn't take a long time anymore". Back then, they also mentioned in their Facebook that they're hoping to get the cast announced before Easter. Needless to say, apart from Alexander Lycke as the lead, the two other main roles were announced in September and the supporting cast in December. Though "announced" is a strong word. More like "were slipped into an obscure part of the theatre website and I found them by accident". The ensemble is still a mystery.

I understand it that, just like organizing any project with lots of people, casting a musical can be difficult. You think everything'll be in order by the next week and then someone decides they're not doing this after all. But I still think this whole thing has been handled badly.

While it's no matter of life and death, for a passionate fan, it's annoying when information doesn't travel from the theatre to the public. It'd be nice not to give us fans any false just-wait-until-Easter-and-then-we'll-tell hope unless the theatre is +110% certain they really can release the cast in the close future. And when the right people to play the roles have finally been found, how about some fanfare and Facebook posts instead of just hiding them into the "For Press" part of the theatre site?

Apparently I'm not the only one who's been annoyed at ÅST (link is Finnish only). For a theatre celebrating it's 175th anniversary... I think the best birthday celebration would be to get the information to flow a bit more smoothly. Here's to hoping the promo photos for Jesus Christ Superstar, the ones that were taken in December, will actually be seen before the premiere! (Edited to add: Wouldn't you know, they were. There's hope!)

Nahkatakkinen tyttö

This post is about a new jukebox musical based on the songs of the Finnish band Dingo. I figured that interest outside Finland is probably so small that it might be more natural to write this one in Finnish. I'll return with a post written in English soon again!

Huom. Näin Nahkatakkisen tytön ensi-illan kutsuvieraana.

Viime perjantaina näin esimerkillisen jukebox-musikaalin.

En ole jukebox-genren, olemassaolevista kappaleista kasattujen musikaalien, ylin ystävä. Mamma Mia! oli toki ensimmäinen musikaalini ja pidän siitä yhä, mutta sitä seurannut jukebox-esitysten suma ärsyttää minua. Hitteihin perustuva musikaali oli ehkä vielä Mamma Mian ensi-illan aikoihin hauska idea – mutta eikö nyt, noin sadantuhannen jukebox-pläjäyksen jälkeen, jo voitaisi palata musikaaleja varten sävelletyn musiikin pariin?

Mutta.

Vaskivuoren lukion Dingon musiikkiin perustuvassa Nahkatakkinen tyttö -musikaalissa on mielestäni kaikki niin kohdallaan kuin jukebox-esityksessä yleensä voi olla. En ole ollut näin innoissani musikaalin käsikirjoituksesta moniin aikoihin.

Ensemble veti perjantain ensi-illassa show'n täysillä kotiin. Myös yleisö tanssahteli loppupotpurin tahdissa, mutta ensi-illan hyvä henki ei pohjannut pelkästään tuttujen biisien tahdissa fiilistelemiseen ja energisiin esiintyjiin. Dingo-tribuuttikonsertin sijaan meille tarjoiltiin tarina, joka piti ainakin minut otteessaan ihan itkun partaalle asti.

Nahkatakkisen tytön tarina (käsikirjoittajina Hanna Suutela, Matti Suomela ja Kari Jagt) pyörii mysteerin ympärillä. Joukko nuoria on matkalla viikonlopun viettoon kesämökille. Mökillä on tapahtunut jotain kamalaa – mutta mitä? Väliajalla kiemurtelin jo jännityksestä. Minulla oli aavistukseni siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, enkä olisi jaksanut odottaa varttia päästäkseni näkemään lisää... Ja sitä voitonriemun tunnetta, kun huomasin kakkosnäytöksen alkupuolella olleeni aavistuksissani oikeassa!

Seuraava kappale sisältää spoilereita. Älä maalaa tätä aluetta, jos sinulla on pieninkin aikomus mennä katsomaan Nahkatakkinen tyttö: ...äläkä nyt lue eteenpäin, jos et halua spoilaantua Next to Normal -musikaalista. Nahkatakkisen tytön tarina on selvästi ottanut inspiraatiota Next to Normalista, mutta ei silti missään vaiheessa tunnu liian tutulta. Siinä missä Nextin Gabe voidaan tulkita kummituksen lisäksi myös harhaksi tai perheen pahoinvoinnin symboliksi, on Nahkatakkisen tytön Jone yksiselitteisemmin ihan oikeasti olemassaoleva haamu. Vaikka hahmo, jonka vain yksi muista henkilöistä näkee, on täysin sama temppu kuin Nextissä, totuus valkeni minulle vasta ykkösnäytöksen vikan biisin aikana. Hyvin varjeltu salaisuus!

Kaikki Nahkatakkisen tytön biisit puolustavat paikkaansa. Yksikään kappale ei tunnu siltä, että se olisi survottu mukaan vain hittistatuksensa vuoksi. Lyriikat tukevat tarinaa – ehkä niinkin hyvin, että musikaali on nautinnollisimmillaan, jos Dingon tuotanto ei ole aktiivisessa muistissa. Muuten tarinan tulevia käänteitä saattaa pystyä päättelemään sanoituksista...

Loppua myöten tarina lipeää siirapin puolelle. Ihan jokaista irtonaista langanpäätä ei mielestäni tarvitsisi sitoa yleisön silmien edessä. Loppupotpuria edeltänyttä kappaletta kuunnellessani olin jo varma, että henkilöt selvittävät välinsä loppuakin matkaa – siinäkin tapauksessa, että minä itse en pääse sitä todistamaan.

Pieniä fiksauksia voisi siis ehkä vielä tehdä, mutta kokonaisuudessa ei mielestäni ollut mitään koululaisteatterimaista. Tämä ei jättäisi kylmäksi ammattiteatterinkaan lavalla!

Jukebox-musikaaleja tehdään taatusti niin kauan, että bändit loppuvat maailmasta kesken. Uskaliaimmissa tapauksissa tarina on uusi, mutta potpureiden yleisin aihe lienee tulevaisuudessakin artistin oma elämä. Toisinaan taiteilijan tarinaan onnistutaan ujuttamaan jokin erikoinen sivujuonne (Matti ja Teppo kohtaavat Bluesin veljekset..?), mutta liian usein tuntuu siltä, että elämäkerta tehdään enemmän takamusten vetämiseksi penkkeihin tunnetun nimen avulla kuin minkäänlainen omaperäinen idea mielessä. Niin meillä kuin muualla.

Olisin iloisimmillani, jos vaikkapa joka toinen jukebox-teos korvattaisiin uudella musikaalilla, jota varten sävelletään ihan ihkauutta musiikkia... Mutta askel oikeaan suuntaan olisi mielestäni sekin, jos edes jokin Juicen / Katri Helenan / Rauli Badding Somerjoen / Olavi Virran / Robinin elämän huippukohtia listaavan musikaalin tekemistä suunnitteleva taho esittäisikin oman tarinansa kertovan jukebox-esityksen.

Vaikkapa Nahkatakkisen tytön.

Kuvat Nahkatakkisen tytön Facebook-sivulta.
Musikaalin blogi.