Kesäteatterikesä: Liisa Ihmemaassa

Huom. Näin esityksen lehdistölipulla.

Kesäteatterikierrokseni jatkuu pienellä saaristoretkellä. Torstaina vuorossa oli Ryhmäteatterin Liisa Ihmemaassa Suomenlinnan kesäteatterissa.

Ensin hyvät puolet, ja niitä kyllä on! Ryhmäteatterin tuotannossa Ihmemaa on steampunk-tyylinen, ekokatastrofin kanssa kamppaileva maailma – ja näyttää aivan upealta. Puvut ja lavasteet, tehosteet, taistelut ja temput, Jappervokista puhumattakaan... Silmänruokaa riittää. Ihmemaa istuu Hyvän omantunnon linnakkeen jo valmiiksi jännittävään miljööseen hienosti. Varsinkin puvustuspuoli lumosi minut, Niina Pasasen suunnittelemat asukokonaisuudet ovat kiehtovia ja kauniita.

Ja mikäs komeita puitteita katsellessa, kun näyttelijätkin tekevät komeaa työtä. Etenkin Anna-Riikka Rajanen Liisana on ihanan energinen tapaus. Eino Heiskanen Herttajätkänä varasti sydämeni – jos pahisten puolella on näin julman karismaattista väkeä, melkein toivoisi pimeyden voimien voittavan...

Sitten kääntöpuoli. Suomenlinnan Liisaan on ujutettu ympäristösuojelullista teemaa, mutta mielestäni ekokatastrofimeininki on päälleliimattua. Tuhon uhka ei tunnu todelliselta. On melkein kuin näytelmä itsekin toisinaan unohtaisi uhkaavan katastrofin. Kaiken kaikkiaan kertomus on aikahyppyineen melko sekava. Nyt ollaan toki Ihmemaassa, mutta siitä huolimatta kaipaisin hieman selkeämpää käsittelyä.

Suurin ongelma on kuitenkin kesto. Puolestani esityksen laulut saisi rauhassa leikata pois. Sävelmissä ei oikein ole svengiä, ja tapahtumien eteneminen pysähtyy laulujen aikana. Samoin riimittelevä dialogi, vaikka hauskalta kuulostaakin, venyy liiallisiin mittoihin. Nyt jaksoin katsoa näytelmän läpi liikoja kiemurtelematta, mutta veikkaanpa, että kymmenen vuotta sitten olisi tehnyt tiukempaa.

Hassua muuten, miten vähän lapsia loppuunmyydyssä yleisössä näkyi. No, aikuisenkin on kai hyvä silloin tällöin viedä sisäinen lapsensa teatteriin.

Lopulta! Väliajalla tarjoiltiin käristemakkaraa!

Suomenlinnan Liisassa on viehätyksensä, mutta puolen tunnin tiivistäminen tekisi siitä nautittavamman elämyksen. Suositellaan hyvillä istumalihaksilla varustetuille (yläkatsomossa istuessa penkkirivien välistä alas kurkkimista ei suositella).

Kesäteatterikiertueen kesäkuu on tätä myöten pulkassa. Avartava kokemus tähän mennessä! Ja kesähän jatkuu, seuraavat liput polttelevat jo taskunpohjalla. Ensi viikolla on vuorossa jotain, jota odotan oikein erityisellä innolla: ihkaoikea musikaali...

Esityskuva: Johannes Wilenius. Kurkkaa lisää Ryhmäteatterin Flickr-tililtä.

Kesäteatterikesä: Miniä

Matka jatkuu! Viime lauantaina vuorossa oli Linnateatterin (Mielensäpahoittaja ja) Miniä. Kyseessä on oikea kesäinen menestysteos: näytelmä pyörii turkulaisen Aboa Vetus & Ars Nova -museon pihalla jo toista kesää putkeen. Pitäähän sellainen todistaa. Yleisön keski-iäksi arvelisin kuuttakymmentäviittä, mutta aina sekaan yksi parikymppinen bloggarikin mahtuu.

Sanoisin, että hauskasti kerrotusta ja hyvin näytellystä tarinasta voi nauttia ikään katsomatta. Miniä-näytelmässä keski-ikäinen perheellinen uranainen ottaa mittaa appiukostaan, 80-vuotiaasta sysisuomalaisesta jäärästä. Tunteet kiristyvät ja mielet mustuvat, kun appiukko lähetetään nyrjähtäneen nilkkansa kanssa miniänsä valvottavaksi – samana viikonloppuna, kun miniän yllättäen pitäisi ottaa vastaan tärkeät venäläiset liikevieraat. Ei siis mitään samaistumispintaa minun elämääni. Silti nauroin ääneen, useaan otteeseen.

Näytelmä lepää kahden hengen miehityksen harteilla. Merja Larivaara nähdään miniän roolissa ja hän käy kääntymässä lavalla myös venäläisten liikevieraiden nahoissa. Antti Litja pahoittaa mielensä appiukkona. Hienot roolityöt tekevien näyttelijöiden karisma ja kemia yhdistettynä käsistä yhä omituisempiin mittasuhteisiin leviävään tapahtumaketjuun pitävät otteessaan näytelmän alusta loppuun.

Miniä-näytelmä seuraa Tuomas Kyrön Miniä-kirjaa yllättävän uskollisesti. Ensimmäinen puolisko mukailee kirjaa liki sanasta sanaan, toisessa näytöksessä venäläisten bisnesvieraiden tuominen lavalle vaatii hieman enemmän sovittamista. Vaan mikäpä esitystä seuratessa, kun jo lähdeteos saa pyrskähtelemään naurusta. Larivaaran kertomina miniän ajatukset nousevat lisäksi vielä riemukkaammalle tasolle.

Näytöksen aikana aurinkokin alkoi paistaa. Alkupuoliskon kylmät sääolosuhteet eivät tosin vaimentaneet tunnelmaa nekään, vaan fiilis oli hyvä alusta loppuun. Ah! Tällaiseen kesäteatteriin toivoin kiertueellani törmääväni. Linnateatteri on maininnut, ettei Miniä enää palaa ohjelmistoon tämän kesän jälkeen. Onneksi ehdin mukaan, ja muutama utelias mahtunee vielä ensi viikon viimeisiin näytöksiinkin.

Ensi viikolla kurkistus ihmemaahan. Nyt hyvää juhannusta!

Kuvat lainattu Linnateatterin pressikuvapankista.

Kesäteatterikesä: Suomi – hulluu touhuu!

Huom. Näin esityksen lehdistölipulla.

Kesäteatterikesäni jatkui retkellä Naantalin Emmateatteriin katsomaan Rakastajat-teatterin Suomi – hulluu touhuu! -näytöstä.

Retki oli ilotonta ajanhukkaa.

Suomi – hulluu touhuu! -esityksessä (miehityksenä Markku Toikka, Miia Nuutila, Ushma Karnani ja Konsta Tanner) lienee tarkoitus nauraa itseironisessa hengessä omille omituisuuksillemme ja tutkia huumorin varjolla suomalaisuuden syvintä ydintä. Kuten Turun Sanomien Irmeli Haapanenkin toteaa: tuntuu, että esitys imi minusta energiaa sen sijaan, että olisin saanut siitä jotain irti.

Toivo hauskasta illasta lässähtää heti alkuun, kun yleisö viedään vaivaannuttavalle maakuntakierrokselle. Mihin Lapin nunnukalailaalla ja Pohjanmaan ristuksen verellä pyritään? Eikö nämä ole kuultu jo tuhanteen kertaan? Vanhoihin vitseihin ei juuri tuoda tuoretta näkökulmaa.

Muutamia kliseitä näytöksessä, outoa kyllä, vältellään. Esimerkiksi Suomi vastaan Ruotsi -vitsejä ei lavalla lohkota. Tuulipukuja ja perkeleitä ei kuitenkaan korvata mielekkäällä materiaalilla. Osa suomalaisuuden peruspilareina esitetyistä kohtauksista on sen sijaan niin kaukaa haettuja, etten vieläkään osaa sanoa, mille yleisön pitäisi nauraa. Vitsit jäävät usein leijumaan ilmaan ilman kunnollista huipennusta – kuten kokonaisuuskin.

Esitys ei uskalla tarttua kiinni suomalaisuuden ristiriitaisiin puoliin. Rasismista tehdään hieman pilkkaa, mutta kunnon Suomi-kritiikkiä ei illan aikana kuulla. Lavalla ei puhuta myöskään ajankohtaisuuksia, ei politiikkaa eikä taloutta. Perussuomalaiset, Nato-kanta ja Nokian alamäki käydään läpi pikaisilla nyökkäyksillä. Tapio Kankaanpään ja Kaj Tannerin käsikirjoitus olisi voitu esittää tällaisenaan viisi vuotta sitten tai viiden vuoden päästä. Mikään ei sido sitä vuoteen 2014.

Esitys paketoidaan ylevällä saarnalla suomalaisuuden kauneudesta ja erinomaisuudesta. Hyvä ihme.

Show kesti, väliaikoineen kaikkineen, alle kaksi tuntia. Silti ehdin pitkästyä moneen kertaan.

Emmateatterin Facebookiin ilmestyy joka näytöksen jälkeen
yhteiskuva yleisön kanssa. Bongaa innostunut bloggari.

En järin lämmennyt kesäteatterikiertueeni ensimmäiselle etapillekaan. Ulvovan myllärin muu yleisö oli kuitenkin näkemästään innoissaan, joten uskallan suositella esitystä kesäteatterin ystäville. Naantalin Suomi-hupailussa fiilis oli sangen laimea sekä lavalla että katsomossa.

Tätä en voi suositella kenellekään.

Juliste napattu lainaan Rakastajat-teatterin nettisivuilta.

Kesäteatterikesä: Ulvova mylläri

Huom. Näin esityksen lehdistölipulla.

Nyt se on käynnistetty, ja millaisella lähtölaukauksella! Kesäteatterikiertueeni ensimmäiseksi etapiksi valikoitui Keski-Uudenmaan teatterin Ulvovan myllärin ensi-ilta.

Ensimmäisessä kirjoituksessani määrittelin kesäteatterikierrokselleni kaksi tavoitetta: kesäteatterin tyylilajiin tutustumisen ja ennakkoluulojeni tuhoamisen.

Vaikka lopettaisin kierrokseni tähän, olisin jo ehtinyt saavuttaa ensimmäisen tavoitteeni. Luulenpa, että Ulvovaa mylläriä voisi esitellä maailman teatterifestivaaleilla suomalaisen kesäteatterigenren malliesimerkkinä. Toisen tavoitteen saavuttaminen sen sijaan...

Kesäistä rakkautta... Sari Havas kerhoneuvoja Sanelma Käyrämönä,
Jussi Lampi mylläri Gunnar Huttusena.

Joka ikinen elementti, jonka ennakkoluuloissani kesäteatteriin yhdistän, marssitetaan lavalle Ulvovassa myllärissä. Tapahtumapaikka maaseudulla. Tapahtuma-aika menneisyydessä. Pontikkapannu. Humalatila. Perkele. Saatana. Jeesus koomisessa cameo-roolissa. Ainoan vakavan kohtauksen taustalla tapahtuva, huomion vakavoinnista varastava kohellus. Kohellus ihan sinällään. Uloste- ja eritehuumori. Alaston takamus.

On kuin olisin muutamaksi tunniksi astunut toiseen todellisuuteen. Mitään tällaista en kyllä ole koskaan aikaisemmin nähnyt.

Itse kutsuisin itseäni kaupunkilaiseksi. Krapin kesäteatteri on muutaman kilometrin päässä paikasta, jossa vietin elämäni ensimmäiset 19 vuotta, ja vain 30 kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kovin kaukana minulle tutuista maisemista tai kaupunkiympäristöstä yleensä ei siis olla. Teatteri sijaitsee sivistyneesti golfkentän kupeessa, viinikellarin ja muutaman tasokkaan ravintolan ympäröimänä.

Henkisesti ollaan kuitenkin ihan muualla. Ulvova mylläri vie yleisön matkalle... Minne? Ei ainakaan viinikellariin, saati Helsingin ydinkeskustaan. Lavalla puhutaan niin kaukaisia murteita, että ainakaan tämä elämänsä etelässä viettänyt bloggaaja ei ole varma, mihin kohtaan Suomen karttaa niitä pitäisi sijoitella. Yleisö viskataan nostalgialingolla sotienjälkeiselle, myyttiselle maaseudulle – aikaan jolloin, näytelmän oman määritelmän mukaan, kaikki oli vielä yksinkertaisempaa.

Ja yleisö, jonka omaa kotikuntaa virkamiesten visioissa jo sovitellaan liitettäväksi Helsingin metropolialueeseen, heittäytyy nostalgian vietäväksi. Eläytyy. Ulvahtelee naurusta ja taputtaa innokkaasti läpi koko esityksen.

Omien fiilisteni mukaan antaisin näytelmälle puolestatoista kahteen tähteä ja lähettäisin perään äkäisen toivomuksen, että tällaista ei sitten tulevaisuudessa enää tarvitse tehdä enempää. En juuri päässyt pitkästymään, mutta kohellushuumori, neljännen seinän koputtelu ja pontikankeitto... Eieiei. En kuitenkaan voi väittää esitystä huonoksi. Päinvastoin. Se ei yksinkertaisesti ollut oman makuni mukainen. Näyttelijät tekivät tyylipuhdasta työtä, ja iloisesta naurusta päätellen koko muu yleisö sai rahoilleen vastineeksi juuri sitä, mitä he halusivat nähdä.

Ja koinhan minäkin oikeastaan sen, mitä lähdin hakemaan – ultimaattisen suomalaisen kesäteatterielämyksen. Vain käristemakkarakoju puuttui.

Bloggaajan iloinen kesäteatteri-ilme.

Tästä on hyvä jatkaa kiertueella eteenpäin.

Esityskuva: Heli Tiensuu.
Selfie: kiertue seurattavissa myös Instagramissa!
Psst: muista myös kesäteatterikiertueen teema-arvonta...