Kesäteatterikesä: Ulvova mylläri

Huom. Näin esityksen lehdistölipulla.

Nyt se on käynnistetty, ja millaisella lähtölaukauksella! Kesäteatterikiertueeni ensimmäiseksi etapiksi valikoitui Keski-Uudenmaan teatterin Ulvovan myllärin ensi-ilta.

Ensimmäisessä kirjoituksessani määrittelin kesäteatterikierrokselleni kaksi tavoitetta: kesäteatterin tyylilajiin tutustumisen ja ennakkoluulojeni tuhoamisen.

Vaikka lopettaisin kierrokseni tähän, olisin jo ehtinyt saavuttaa ensimmäisen tavoitteeni. Luulenpa, että Ulvovaa mylläriä voisi esitellä maailman teatterifestivaaleilla suomalaisen kesäteatterigenren malliesimerkkinä. Toisen tavoitteen saavuttaminen sen sijaan...

Kesäistä rakkautta... Sari Havas kerhoneuvoja Sanelma Käyrämönä,
Jussi Lampi mylläri Gunnar Huttusena.

Joka ikinen elementti, jonka ennakkoluuloissani kesäteatteriin yhdistän, marssitetaan lavalle Ulvovassa myllärissä. Tapahtumapaikka maaseudulla. Tapahtuma-aika menneisyydessä. Pontikkapannu. Humalatila. Perkele. Saatana. Jeesus koomisessa cameo-roolissa. Ainoan vakavan kohtauksen taustalla tapahtuva, huomion vakavoinnista varastava kohellus. Kohellus ihan sinällään. Uloste- ja eritehuumori. Alaston takamus.

On kuin olisin muutamaksi tunniksi astunut toiseen todellisuuteen. Mitään tällaista en kyllä ole koskaan aikaisemmin nähnyt.

Itse kutsuisin itseäni kaupunkilaiseksi. Krapin kesäteatteri on muutaman kilometrin päässä paikasta, jossa vietin elämäni ensimmäiset 19 vuotta, ja vain 30 kilometrin päässä Helsingin ydinkeskustasta. Kovin kaukana minulle tutuista maisemista tai kaupunkiympäristöstä yleensä ei siis olla. Teatteri sijaitsee sivistyneesti golfkentän kupeessa, viinikellarin ja muutaman tasokkaan ravintolan ympäröimänä.

Henkisesti ollaan kuitenkin ihan muualla. Ulvova mylläri vie yleisön matkalle... Minne? Ei ainakaan viinikellariin, saati Helsingin ydinkeskustaan. Lavalla puhutaan niin kaukaisia murteita, että ainakaan tämä elämänsä etelässä viettänyt bloggaaja ei ole varma, mihin kohtaan Suomen karttaa niitä pitäisi sijoitella. Yleisö viskataan nostalgialingolla sotienjälkeiselle, myyttiselle maaseudulle – aikaan jolloin, näytelmän oman määritelmän mukaan, kaikki oli vielä yksinkertaisempaa.

Ja yleisö, jonka omaa kotikuntaa virkamiesten visioissa jo sovitellaan liitettäväksi Helsingin metropolialueeseen, heittäytyy nostalgian vietäväksi. Eläytyy. Ulvahtelee naurusta ja taputtaa innokkaasti läpi koko esityksen.

Omien fiilisteni mukaan antaisin näytelmälle puolestatoista kahteen tähteä ja lähettäisin perään äkäisen toivomuksen, että tällaista ei sitten tulevaisuudessa enää tarvitse tehdä enempää. En juuri päässyt pitkästymään, mutta kohellushuumori, neljännen seinän koputtelu ja pontikankeitto... Eieiei. En kuitenkaan voi väittää esitystä huonoksi. Päinvastoin. Se ei yksinkertaisesti ollut oman makuni mukainen. Näyttelijät tekivät tyylipuhdasta työtä, ja iloisesta naurusta päätellen koko muu yleisö sai rahoilleen vastineeksi juuri sitä, mitä he halusivat nähdä.

Ja koinhan minäkin oikeastaan sen, mitä lähdin hakemaan – ultimaattisen suomalaisen kesäteatterielämyksen. Vain käristemakkarakoju puuttui.

Bloggaajan iloinen kesäteatteri-ilme.

Tästä on hyvä jatkaa kiertueella eteenpäin.

Esityskuva: Heli Tiensuu.
Selfie: kiertue seurattavissa myös Instagramissa!
Psst: muista myös kesäteatterikiertueen teema-arvonta...