Tänä teatteritalvena olen tuskin käväissytkään mukavuusalueellani. Tampereen Työväen Teatterin kevään puhutuin teos Hevosten keinu on myös kaukana sieltä.
 |
| ??? |
Olen viimeisen vuoden sisään avautunut blogissani (lukijoiden) kyllästymiseen asti, että jos näytelmässä esiintyy eräs Severi Saarinen, katsomossa istua nököttää eräs teatteribloggari. Teoksesta ja roolista riippumatta.
Siinäpä koko syy sille, miksi ostin lipun ensimmäiseen mahdolliseen Hevosten keinun näytökseen.
Näin esityksen jo tammikuussa, enkä alkuun ajatellut kirjoittaa kokemuksestani. Luettuani eilen jälleen yhden näytelmää kehuneen blogitekstin tulin toisiin mietteisiin.
On nimittäin ollut jännä lukea kommentteja ja arvosteluja Hevosten keinusta. Vaikka tämä tai tämä tai tämä tai tämä. Tuskin moitteen sanaa! Näytelmästä todella tykätään. Kommentaattorit ovat kuorossa vannoneet, että Tampereella on tarjolla oikea herkkupala sekä sarjan edellisten osien ystäville että uusille faneille.
Itse olen toisella kannalla.
Hevosten keinu on neljäs osa Kotalan perheestä kertovassa trilogiassa (nauraisin, jollei Linnunradan käsikirja liftareille olisi kuluttanut tätä vitsiä jo loppuun). Nelososassa perhe, jota elämä on ilmeisesti potkinut päähän aikaisemminkin, on pakannut maallisen omaisuutensa Ladaan ja lähtenyt kohti Romaniaa elämän EU-Suomessa käytyä mahdottomaksi. Vaan ei ole helppoa maailman laidallakaan: ei aikaakaan, kun perhe jo uhkaa sekaantua Venäjän mafian ihmiskauppakuvioihin.
Minulla ei Kotaloiden uutena tuttavana ollut mitään tunnesidettä hahmoihin esiripun noustessa – eikä sellaista päässyt näytelmän aikana muodostumaan. Monien ylistämä hahmojen välinen yhteisöllisyys tuntui minusta oikeastaan enemmän ilkeämieliseltä naljailulta ja perheen vaikeudet itseaiheutetuilta.
Enimmäkseen minulla oli kuitenkin tylsää.
Dialogi rullasi kyllä vauhdikkaasti, mutta tarina polki kaksi tuntia pitkälti paikallaan. Juonen lattea kaari päättyi epämääräiseen lässähdykseen. Ilman lempinäyttelijää lavalla (potentiaalisen ihmiskauppiaan roolissa) olisin varmasti haukotellut ääneen... Ja nytkin loppu teki tiukkaa. Mainittu näyttelijä poistui parrasvaloista makuuni parikymmentä minuuttia liian aikaisin ja vei vähäisen mielenkiintoni mennessään.
Lähdin teatterista laimein tunnelmin.
 |
| Kuvassa lasta yritetään kovaa vauhtia kaapata ihmiskauppaan. Sanovat tätä hulvattomaksi ja koskettavaksi näytelmäksi! |
Ehkä kyseessä on sukupolvien välinen kuilu. Hevosten keinu lienee ensisijaisesti suunnattu minua parikymmentä vuotta vanhemmalle yleisölle. Vaikka minulla yleensä onkin satavuotiaan maku – Mielensäpahoittaja on suursuosikkini – voi olla, että ikä tuo mukanaan perspektiiviä, jonka avulla Kotalan perheen kipuiluista saa enemmän irti. Tiedä häntä. Palauttakaa näytelmä lavalle vuonna 2035, niin testataan.
Tai ehkäpä ongelma on kontekstin puute. Jos olisin ollut yleisön joukossa Kotala-saagan ensimmäisestä osasta alkaen ja hahmot olisivat vanhoja tuttujani, varmaan neljäs osa kolahtaisi ihan eri tavalla kuin nyt.
Olen eri mieltä monien kriitikoiden väitteestä, että uusikin katsoja pääsee kyllä mukaan. Tai no, pääsee kyllä, käsiohjelmassa avattiin edellisiä osia kiitettävästi. Mutta jos sarjan neljännen näytelmän loppukohtaus vie takaisin ekan osan tapahtumapaikoille, eihän se nelososasta aloittaneelle mitään merkitse. Tunnepuolella pitkän linjan katsojien Hevosten keinu -kokemus on varmasti vaikuttavampi.
Jatko-osat eivät ole yleisiä teatterissa, joten ymmärrän hyvin, että faneista on ihanaa nähdä lempihahmonsa lavalla vielä kerran. Ehkä Les Misérables II: Barrikadi-zombiet seikkailevat olisi minulle se, mitä Hevosten keinu on monelle muulle.
Voi myös olla, että näytelmä yksinkertaisesti osui liian lähelle. Kotalan perheen naiset kun muistuttivat minua omasta suvustani pahimmalla mahdollisella tavalla.
Oli mitä oli, tältä pohjalta on ollut kiinnostavaa vertailla omia tuntemuksiani muiden ylistäviin arvosteluihin.
 |
| Esitykseen sirotellut sirkustemput olivat kyllä komeaa katseltavaa. |
En yritä tällä tekstillä sanoa, että kaikki te tuhannet Kotala-fanit olisitte jotenkin väärässä. Päinvastoin. Antakaa mennä, nauttikaa, fanittakaa! Teatterin ystävänähän en voi kuin olla innoissani, että näytelmäsarjasta on tullut ilmiö, olkoonkin etten itse pysty ilmiön viehätystä ymmärtämään.
Minulle Hevosten keinu avasi ja alleviivasi vanhan latteuden merkitystä. Makunsa kullakin.
Todella!
Kuvat: Kari Sunnari / Tampereen Työväen Teatteri
Ei minullekaan Kotalat kolahda. Kävin katsomassa "Yksiöön en äitee ota" (se on toinen tai kolmas osa tässä sarjassa) jossa koko "juoni" koostui lähinnä siitä, että Aili muuttaa yksiöön ja haluaa asua siellä yksin, mutta lopulta kaikki änkeävät sinne. Jee. Niin, ja se mummo oli edellisen osan lopussa kuollut, mutta herätettiin henkiin. Minulla on ilmeisesti joku henkinen lukko suomalaisen huumorin suhteen, koska tekisi aina mieli kirjoittaa se lainausmerkeillä.
ReplyDelete