Kesäteatterikesä: Onnen päivät

Huom. näin Onnen päivät -ennakkoesityksen ilmaiseksi lehdistölipulla.

70-luvun Yhdysvalloissa kaivattiin kovasti takaisin 50-luvulle. Aikansa nostalgiabuumista syntyivät niin Onnen päivät -tv-sarja kuin Grease-musikaalikin. Kellohameet heilahtelevat, kovat jätkät nostavat nahkatakin kaulukset pystyyn, nuori rakkaus roihuaa ja pirtelö virtaa burgeribaarissa. Rasvaa tukkaan ja koneeseen.

Samppalinnan kesäteatterin tämän kesän show, Onnen päivät -musikaali, tekee kaiken minkä Greasekin – mutta monta kertaa laimeammin.

Onnen päivät -sarjasta viriteltiin musikaali vuonna 2007. Sarjan luojan Garry Marshallin kynäilemä ja Paul Williamsin säveltämä ja sanoittama nostalgiapläjäys sai ensi-iltansa Yhdysvaltain Connecticutissa. Samppalinnassa nähdään musikaalin Pohjoismaiden kantaesitys.

En ihmettele, ettei tämä teos ole raivannut tietään Broadwaylle. Harvoin näkee musikaaleja, joissa tapahtuu näin suurella touhulla näin mahdottoman vähän.

Musikaalin tarinassa pikkukaupungin asukkaat yrittävät pelastaa rakkaan kulmakuppilansa purku-uhan alta ja kaupungin kova kolli Fonzie kipuilee aikuistumisen/heikkouden myöntämisen/huonon polven kanssa. Välissä tanssitaan, painitaan ja jutellaan siitä, miten vaikeaa tytöille on puhua.

Lyhyesti sanottuna: ennalta-arvattavaa ja tylsää.

Kuten Tankki täyteen -esityksen kanssa, tietoni näytöksen pohjalla olevasta tv-sarjasta ovat nytkin olemattomat. Mutta siinä missä Tankkia jaksoi täyttää noviisikin, nyt minusta tuntui, että vain Fonzien vanhat tutut saavat tästä jotain irti. Jos hekään? (Tallen arvio antaa tähän yhden näkökulman.)

Onnen päivien yhtäläisyydet Greaseen ovat ilmeiset. Molemmat musikaalit sijoittuvat unelmien 50-luvulle, fantasiamaailmaan jossa kaikki on nykyhetkeä paremmin. Jengin johtaja pöyhkeilee nahkarotsissaan, tapahtumapaikkoina ovat limubaari, autokorjaamo ja tanssikilpailu. On-again-off-again-romanssit päättyvät lopulta hyvin ja high schoolista valmistuva pikkukaupungin nuoriso juhlii viimeistä kesäänsä yhdessä.

Erona on musiikki. Greasen hötöisen juonen pelastavat musikaalimaailman menevimmät kappaleet. Onnen päiviä ei pelasta mikään, sillä biisit kuulostavat kaikki samalta. Mukavaa taustamusiikkia ehkä, mutta You're the One I Want -tyyppistä hittiä täältä on turha hakea.

Tanssikohtauksissa on sentään vauhtia ja esiintyjissä talenttia. Kaiken kaikkiaan näyttelijät tekevät hyvää työtä. 50-vuotias Heikki Hela on kyllä mielestäni liian vanha Fonzien rooliin, mutta Kaisa Mattila on söötti Pinky-heilana. Ami Aspelundin Marion-rouva hurmaa, vaikka rooli jääkin liian runsaan hahmogallerian vilinässä tyngäksi.

Peukut pystyyn myös Matti Leinolle ja Anssi Valikaiselle. Kaksikko nähdään vaihtelevissa rooleissa meksikolaisista painijaveljeksistä mielikuvitus-Elvikseen ja James Deaniin. Molemmat ilahduttavat hyväntuulisella esiintymisellään. Leinon pikaisesti tulkitsema kovis ÄITTI-tatuointeineen naurattaa yhä.

Onnen päivät -tv-sarja syntyi oman aikansa nostalgiasta. Musikaali on peräti kaksinkertaisen nostalgian tulos: 2000-luvun kaipuu 70-luvulle, jolloin kaivattiin 50-lukua. Musikaalin menneisyydessä rypeminen suorastaan ärsyttää. "Todelliset onnen päivät ovat muistoissa", toteavat nuoret roolihenkilöt. Takana loistava tulevaisuus? Älkää viitsikö.

Näin lahjakkaalla ensemblellä olisi saatu aikaan vaikka mitä. Sääli tekstiä. Harmi, ettei Samppalinnan kesäteatteri valinnut vaikka sitten Greasea – sama nostalgia-arvo, oikeasti viihdyttävä musikaali.

Kuvat: Robert Seger
Vielä ehtii, nimittäin osallistua Kesäteatterikesän 2015 arpajaisiin. 
Itse suuntaan seuraavaksi Tanskaan. Palaamisiin teatterin merkeissä heinäkuussa!

Kesäteatterikesä: Aarresaari

Huom. näin Aarresaari-näytelmän ensi-illan ilmaiseksi lehdistölipulla.

Turun Kesäteatterin Aarresaari-seikkailunäytelmä on parasta ikinä. Kalpojen kalsketta! Karskeja merikarhuja! Silmälappuja, puujalkoja, papukaijoja! Merirosvolauluja! Pa-ras-ta!!

Kun pahimmat höyryt on täten päästetty systeemistä, yritetään vielä muotoilla tuntemukset järkeviksi isojen ihmisten lauseiksi.

Rakastan historiallista fiktiota, jossa faktat ovat kohdallaan. Tarinoita, jotka eivät ole totta, mutta olisivat voineet olla. Oli kyse Lisa Seen äärimmäisellä huolella menneisyyden Kiinaan sijoitetuista romaaneista tai vaikka Don Rosan Roope Ankan elämästä ja teoista, jonka sivuhahmoina vilisee todellisen historian henkilöitä – mielestäni historiallinen kertomus on kiehtova vasta, jos sen voi kuvitella sijoittuvan oikeaan maailmaan.

Merirosvot ovat minulle, ja ilmeisesti koko muulle maailmalle, sokea piste. Musta merkki, haudatun aarteen paikkaa kuvaava X ja puhuva papukaija olkapäällä ovat kaikki kuvitelmaa. Mutta se ei haittaa! Faktoista viis. Fiktionaalisen piraatin kuuluu sanoa ARRR, patsastella puujalalla silmälappu lepattaen ja seikkailla kätkettyjen kalleuksien perässä.

Vartiovuoren Aarresaari on täydellinen merirosvoseikkailu.

R. L. Stevensonin (minulle sattuneesta syystä tärkeä kirjailija) tarinassa nuori Jim Hawkins kohtaa vanhan merirosvon, saa haltuunsa aarresaaren kartan ja pääsee mukaan löytöretken miehistöön. Laivan kokiksi pestataan hivenen epäilyttävä Pitkä-John Silver. Sitten vain purjeet ylös ja kokka kohti Karibiaa, hiiohoi ja viisitoista miestä arkulla vainaan!

Kertomuksessa ovat mukana kaikki ne hahmot, jotka piraattikertomuksessa toivoisikin näkevänsä. Muhkeapartainen juoppo merirosvo, jäyhä kapteeni kolkkahattuineen, hienohelma patruuna kiharaperuukissaan, kieron karismaattinen puujalkapiraatti. Erikoismausteina akrobaattinen apina ja yllättävän hauska ruotsalainen seilori. Hannes Mikkelssonin esittämä Jim Hawkins on hyvä keskushenkilö, sopivan samaistuttava ja kertojahahmona tunteitaan yleisölle tilittäessään suloisen suora.

Kaltaiselleni romantikon vastakohdalle herkkua on myös se, ettei tarinaan ole pakolla ujutettu romanttista sivujuonta. Juha-Pekka Mikkolan dramatisoiman ja ohjaaman esityksen huumorikin on ihailemaani kilttiä, mutta oikeasti hauskaa laatua: vyön alle ei tähdätä kertaakaan, mutta nauraa saa silti. Kunpa tällaisia tarinoita esitettäisiin enemmän.

Näytelmä ottaa itsensä juuri sopivan kevyesti. Neljättä seinää koputellaan muttei käydä väkivalloin kaatamaan, nykypäivään viittaavat repliikit solahtavat sulavasti 1700-luvulle. Hauskaa ja ihanan rehellistä on myös se, kuinka merirosvo toteaa olevansa laulutuulella – ja sitten lauletaan reipas ralli.

Hymyilin esityksen alusta loppuun.

Aarresaari on mielestäni liki täydellisesti onnistunut kesäteatteriesitys. Ulkonäyttämön akustiikka yskii ja naishahmojen vähäinen määrä hiukan harmittaa, mutta muuta nillitettävää minulla ei ole. Lavastus toimii, puvustus toimii, esiintyjät istuvat rooleihinsa. Pahus miten kiva tätä oli katsoa.

Aarresaaren nähtyään haluaisi karata merille. Milloin minä saan käsiini salaperäisen aarrekartan ja pääsen osaksi omaa seikkailukertomustani? Onneksi seikkailun saa odotellessaan myötäelää teatterin lavalla.

Pa-ras-ta!!

Kuvat: Mikko Vihervaara
Lue myös Lauran arvostelu.

Kesäteatterikesä: Lentävät morsiamet

Huom. näin esityksen ilmaiseksi lehdistölipulla.

farssi
1. komedia, jonka hauskuus perustuu väärinkäsityksiin
2. tapahtuma joka epäonnistumisessaan naurattaisi jollei itkettäisi
– Wikisanakirja

Otin vuoden 2015 kesäteatterikierrokseni missioksi tutustua farsseihin. Etukäteisolettamukseni lajityypistä olivat seuraavat: väärinkäsityksiä, kiusallisia tilanteita, vauhdikas juoni täynnä älyttömiä käänteitä. Karikatyyrisiä hahmoja, ihmissuhdesotkuja. Hurja tahti, vitsit ajoitettu sekunnin tarkkuudella. Onnistuessaan riemukasta, mutta usein epäonnistunutta ja sellaisena vaivaannuttavaa.

Ensimmäinen farssini, Kirjurinluodon kesäteatterin Lentävät morsiamet, ei onnistunut naurattamaan.

Lentäviä morsiamia kutsutaan toisinaan myös bulevardikomediaksi – farssin ja komedian rakkauslapsi, ei ihan yhtä nopeatahtinen kuin farssi mutta koheltavampi kuin komedia. Oli näytelmän alalaji mikä tahansa, esitys polki pitkälti paikallaan.

Marc Camolettin tekstin lähtökohdat vaikuttavat kyllä vauhdikkailta. Playboy-Bernard (Jukka Puotila) on kihloissa peräti kolmen naisen (Katariina Kaitue, Marika Krook, Maria Kuusiluoma) kanssa. Kuvio toimii, sillä morsiamet ovat lentoemäntinä kolmen eri lentoyhtiön palveluksessa. Kun ensimmäisen yhtiön kone nousee Pariisin kentältä, toinen laskeutuu ja kolmas lentää pallon toisella puolella. Mutta mitä tapahtuukaan, kun lentoaikataulut menevät uusiksi? Onnistuvatko Bernardin sisäkkö (Rea Mauranen) ja ystävä (Lasse Karkjärvi) estämään pakkolaskun?

Oletin, että tällä reseptillä saataisiin aikaan melkoinen sählinki. Esityksen ensimmäinen puolisko uppoaa kuitenkin tilanteen pohjustamiseen. Toisella puolella langat sidotaan yhteen jo ennen kuin tilanne ehti käydä kunnolla kiperäksi. Alkuasetelma lupaa paljon kuumempia paikkoja kuin teksti tarjoilee.

Näytelmä on kirjoitettu vuonna 1960. Aika näkyy asenteissa: näytelmän mieshahmot ovat elostelijoita ja naiset miehennälkäisiä bimboja. Oletan, että stereotyypeillä pelaaminen on farsseille yleistä, mutta olisin kaivannut morsiamiin hiukan enemmän särmää.

Mikko Viherjuuren ohjauksessa touhua tahdittavat tarpeettomat laulut. Musiikkinumerot hidastavat jo muutenkin turhan verkkaista tahtia entisestään. Erityismiinus Mamban Vielä on kesää jäljellä -hirvityksen loilottamisesta toisen näytöksen loppuun. Johan sen pitäisi lukea Suomen laissakin, että tätä syksyn saapumista enteilevää korvamatokamaluutta ei esitetä ennen heinäkuun puoliväliä!

Esitys sentään näyttää kauniilta. Hannele Seppälän puvustamat morsiamet hehkuvat sekä univormuissaan että siviiliasuissaan. Pan Amin Peggyn muhkea turkki ja Air Francen Julien chic iltaleninki ihastuttavat.

Ensimmäinen farssini ei juuri ilahduttanut. Muutaman kerran hymähdin, mutta koska näytelmä lupaa enemmän kuin antaa, poistuin pettyneenä. Lentävät morsiamet on jopa pitänyt hallussaan maailman esitetyimmän ranskalainen näytelmän titteliä, mutta viehätys ei ainakaan tämän tuotannon perusteella avautunut minulle ollenkaan.

Jospa seuraavassa farssissa jo hauskemmin.

Kuvat: Kirjurinluodon kesäteatteri
Lisäys 5.7.2015: kyllä vain, seuraava farssi oli hauskempi!

Kesäteatterikesä: Kaikki sanoo tahdon

Huom. näin esityksen ilmaiseksi lehdistölipulla.

Kesä ja kesähäät. Täydellinen yhdistelmä sekä tosielämän romansseille että teatterilavan tarinoille? Tänä kesänä sormuksia vaihdetaan Messilässä. Lahden Uuden Kesäteatterin kesän hauskimmaksi häämusikaaliksi otsikoima Kaikki sanoo tahdon on kaikkien aikojen häähiteistä koostuva jukebox-musikaali.

Kaikki sanoo tahdon kertoo Annabellasta (Anni Kajos), joka on menossa naimisiin nuhteettoman Albertin (Miiko Toiviainen) kanssa. Tilanne mutkistuu, kun Annabellan ikuista teini-ikää elävä äiti Tuulikki (Annamaria Karhulahti) ilmoittaa astelevansa samana päivänä alttarille nuoren ja komean rakastajansa Laurin (Mikael Saari) kanssa – onhan Annabellan isä Aulis (Juha Pihanen) lähtenyt lähetyssaarnaamaan Papualle jo vuosia sitten ja unohtunut sille tielleen.

Laura Peltoniemen ohjaama esitys sijoittuu mystiseen menneisyyteen, satumaailmaan, jossa 50-luvun nostalgia-Amerikka ja nykyhetki kohtaavat rippusella suomifilmien tunnelmaa maustettuna. Asteleeko alttarille äiti vai tytär, ja kenen kanssa?

Esityksen vahvuus on mieletön musiikillinen osaaminen. Näyttelijöiden äänet soivat lemmenlurituksissa upeasti yhdessä ja erikseen. Kolmihenkinen bändi säestää sellaisella muhkeudella, ettei soundiin jää kaipaamaan mitään lisää. Setissä oli makuuni muutama slovari liikaa, mutta kauniista tulkinnoista ei voi muuten valittaa.

Musikaalin tarinassa on sen sijaan on iloisen kesäfiiliksen kannalta eräs ongelma. Esitys kiihdyttää ensin muistinmenetyksineen ja väärinkäsityksineen melkein farssimaiseen vauhtiin, mutta loppua kohti hupaisat juonikuviot pudotetaan harmi kyllä kyydistä. Outi Keskevaarin teksti pelaa lopulta hieman liian todellisilla tunteilla.

Annabellan suosiosta taistelee kaksi herraa, ja toisen potentiaalisen sulhasen sydän särkyy, kun morsian tekee lopussa valintansa. En olisi suonut sydänsurua kummallekaan. Kaiken kaikkiaan tilanne, jossa naisen on valittava kahden miehen väliltä, on mielestäni aikansa elänyt. Eikö nainen voisi joskus vaihteen vuoksi vaikka päättää pysyä sinkkuna?

Kun musikaali vielä paketoidaan elämän rajallisuutta sivuavalla Ei edes kuolema -kappaleella... Raskaita tunnelmia komedialle.

Onneksi esityksen aikana saa myös nauraa.

Sulhaskandidaattien kukkotappelu imelimpien lemmenlaulujen sävelin on riemukas kohtaus. Myös ykkösnäytöksen paketoiva Perutaan häät Thriller-koreografioineen ilahduttaa. Hahmogallerian puolella Karhulahden esittämän Tuulikin diivan elkeet hurmaavat – mutta voiton vie Toiviaisen kuminauhalla kiinnitettyjä viiksiään paukutteleva lääkäri. Tiks, ovi auki!

Lahden Uusi Kesäteatteri on minulle uusi tuttavuus, mutta käsiohjelman mukaan Kaikki sanoo tahdon on jo Laukesin kolmas rakkausaiheinen kesämusikaali. Ensi kesän teemaksi teatteri lupaa jotain ihan muuta. Uteliaisuudella jään odottamaan.

Ja odotellessa suosittelen tämän kesän häämusikaalia kaikille musiikkiteatterin ystäville, jotka haluavat kuulla – uskallan jo tässä vaiheessa veikata – kesän tasokkaimpia lauluesityksiä.

Kuvat: Johannes Wilenius
Lue myös Linnean ja Tallen mietteet esityksestä.
Kaikki sanoo tahdon -musikaalin roolituksessa tapahtui aivoinfarktin takia yllätysmuutos. Tutustu Annabellan rooliin alun perin kaavailtuun Ella Jäppiseen ja Iso käsi Ellalle -hankeeseen täällä.

Kesäteatterikesä: Tankki täyteen

Huom. näin Tankki täyteen -näytelmän ensi-illan ilmaiseksi lehdistölipulla.

Tunnustan: en ole eläessäni katsonut ensimmäistäkään Tankki täyteen -jaksoa. Kun istahdin Tampereen Komediateatterin Tankki täyteen -esityksen ensi-iltakatsomoon, en tiennyt, mitä olin tullut katsomaan. Puhdas pöytä, ei mitään tietoa mitä tuleman pitää.

Rasti seinään! Nuori polvi on täyden rappion vallassa! Suomi ei tästä enää nouse!

Hauskaa oli silti.

Vuonna 1978 ensiesityksensä saaneen Tankki täyteen -telkkarisarjaan pohjautuvia kesäteatteriesityksiä on nähty aikaisemminkin. Tampereen Komediateatterin versiossa on kuitenkin erikoismauste: alkuperäisen sarjan viimeiset elossa olevat näyttelijät Tuire Salenius ja Ilmari Saarelainen on saatu toistamaan roolinsa livenä. Mestareilta taipuvat yhä 37 vuoden takaiset roolit huoltamon baarin aputyttö Ullana ja aikamiespoika Juhana Viléninä.

Sarjan fanit ovat tainneet kaivata suosikkejaan. Yleisö toivotti esityksen alkuun Saleniuksen ja Saarelaisen tervetulleiksi huippupitkillä ja -innokkailla aplodeilla.

Olen täysin osaton tästä nostalgiasta, mutta hetki kosketti silti, melkein kyyneliin asti. Pääsin jakamaan yhteistä innostuksen ja arvostuksen hetkeä. Kesäteatteriturneeni kakkosetappi siunattiin ripauksella todellista teatterin taikaa.

Teatterin taikaa on myös siinä, miten uskottavasti rooleihinsa kymmeniä vuosia liian vanhat näyttelijät muuttuvat hahmoikseen. Meitä pyydetään uskomaan, että Aimo Räsänen ja Petra Karjalainen ovat parikymmentä vuotta itseään vanhemman Saarelaisen vanhemmat. Ja ihme ja kumma, niinhän me uskomme! Salenius taas – olen fani, eivätköhän siinä tiivisty päällimmäiset tunteet.

Juonta jutussa ei juuri ole. Huonosti menestyvällä huoltoasemalla sattuu ja tapahtuu. Telkkarisarjaa katsoneiden tuttujen puheista päättelin, että esitys koostuu kimarasta sarjan parhaita kohtauksia. Vitsien vanhuus ei ollut yleisölle ongelma, naurusta ulvottiin kuin sketsit olisi esitetty ensimmäistä kertaa. Itsekin naurahdin ääneen muutamaan kertaan, mutta ihan yhtä riehakkaaseen mielentilaan en päässyt. Hupaisaa kyllä, mutta ei mitenkään hysteeristä.

Noviisi siis viihtyy Vilénin huoltamolla, mutta esitys nostalgisine roolituksineen avautunee tv-sarjan vanhoille ystäville parhaiten. Innokkaimmat voivat jopa ostaa matkamuistoksi oman Sulo Vilén -pipon, ensi-iltaa edeltäneen piponkudontakilpailun satoa.

Kesäisenä menovinkkinä lisättäköön, että jos joku ei saa tankkiaan täyteen Tampereella, ottakoon suunnan kohti Raumaa. Rauman kesäteatteri esittää tänä kesänä jatko-osaa, Tankki täyteen 2.

Loppuun pieni miinus Tampereen Komediateatterille kärkkärin loppumisesta kesken. Ei tule kesäteatterikatsomossa mistään mitään ilman käristemakkaraa, korvikkeeksi ostamani mehujääkin katkesi kahtia! Ensi kerralla paremmin.

Muuten hieno ilta.

Kuvat Peero Lakanen.
Lue myös Tallen ja Katrin arviot!

Kesäteatterikesä: Stockmann Yard

Huom. näin ennakonäytöksen ilmaiseksi lehdistölipulla.

Kesäteatterikesä 2015 on käynnistynyt! Ensimmäiseksi etapiksi arpoutui Linnateatterin tavaratalohupailu Stockmann Yard Aboa Vetus & Ars Nova -museon pihalla.

En osannut päättää, mitä Stockmann Yardilta odottaa. Toisaalta – mitä ihmettä Stockmannista muka voi saada irti? Toisaalta – ei kai kukaan valitsisi noin omituista aihetta, jollei mielessä olisi ainakin muutama idea?

Tosielämän myymäläetsivän Antto Terraksen käsikirjoittama Stockmann Yard kertoo tarinoita tavaratalon osastoilta, etenkin etsiväosastolta. Esityksen sketseissä käydään läpi kaupan alan persoonallisuuksia hankalasta myyjästä vaikeaan asiakkaaseen, taskuvarkaita pakoon päästämättä.

Aihe kantaa liki loppuun asti. Aboa Vetuksen pihassa nähdään peruslaadukasta kesäteatteria. (Kesäteatterikesän 2014 suomalla kokemuksella voin nyt suvereenisti antaa tällaisia koko genreä määritteleviä lausuntoja!) Stockmann Yard on nimenomaan kesäteatteria: lavalla nähdään kotipolttoista lukuunottamatta täyskäsi kliseitä, paljaasta pepusta herrashenkilöön runsasryntäisen daamin roolissa.

Stockmann Yardin pelastaa oikea asenne. Vanhatkin vitsit esitetään niin hyvin, ettei yleisössä voi kuin nauraa. Esimerkiksi ykkösnäytöksen alun tiukka äiti, joka laittaa järjestykseen sekä oman jälkikasvunsa että tavaratalon vartijat – eihän siinä auttanut kuin ulvahdella naurusta. Myös toistuva vitsi, jossa pohditaan myymäläetsivän mahdollista homoutta, on mauttomuudessaan mainio.

Näyttelijät Teemu Aromaa, Kalle Lamberg ja Elina Hietala pitävät kovaa vauhtia yllä ja vaihtavat vaatteita ja hahmoja silmänräpäyksessä. Erityisesti pidin Lambergin hahmogalleriasta, myyjätärtä jekuttava teini ja kaidalta polulta eksyvä hevirokkari toivat hymyn huulilleni.

Myös vartijan roolissa nähtävä avustaja Jussi Jätinvuori ansaitsee esiintymisestään hatunnoston. Vaikka Linnateatteri listaa sivullaan vain kolme näyttelijää, Jätivuori nähdään neljäntenä joka toisessa kohtauksessa. Mies on mukana niin hullujen päivien kahinoissa kuin kanta-asiakkaiden AA-kerhossa ja venyy jopa catwalkille. Kyllä minä tätä neljän näyttelijän esitykseksi kutsuisin.

Toisella puoliajalla esityksen vauhti laskee. Esitys toistaa liiaksi ensimmäisellä puolikkaalla nähtyjä kohtauksia. Esimerkiksi sinänsä komeita hidastettuja tappeluita ja Yakety Saxin vauhdittamia takaa-ajoja kerrataan kyllästymisen rajoille.

Mainospuheissaan Linnateatteri uhoaa paljastavansa Stockmannin salatut tositarinat. Mielestäni lavalla nähtävät hölmöilyt vaikuttivat enimmäkseen keksityiltä. Pitänee laittaa myymäläetsivä Terraksen niin ikään kirjoittama Stockmann Yard -kirja syksyn lukulistalle – ehkäpä se valaisee teatterikohtausten ja todellisuuden suhdetta.

Stockmann Yard jätti minut hyvälle tuulelle. Katsomossa sai nauraa ääneen. Mitään mullistavaa tai erikoista ei Aurajoen rannalla ole tarjolla, mutta viihdyttävä kaksituntinen kuitenkin.

Aurinkoisessa säässä nautittuna mukava alku Kesäteatterikesälle 2015.

Kuvat: Pette Rissanen.
Muista osallistua Kesäteatterikesän viralliseen arvontaan!