Kesäteatterikesä: Aarresaari

Huom. näin Aarresaari-näytelmän ensi-illan ilmaiseksi lehdistölipulla.

Turun Kesäteatterin Aarresaari-seikkailunäytelmä on parasta ikinä. Kalpojen kalsketta! Karskeja merikarhuja! Silmälappuja, puujalkoja, papukaijoja! Merirosvolauluja! Pa-ras-ta!!

Kun pahimmat höyryt on täten päästetty systeemistä, yritetään vielä muotoilla tuntemukset järkeviksi isojen ihmisten lauseiksi.

Rakastan historiallista fiktiota, jossa faktat ovat kohdallaan. Tarinoita, jotka eivät ole totta, mutta olisivat voineet olla. Oli kyse Lisa Seen äärimmäisellä huolella menneisyyden Kiinaan sijoitetuista romaaneista tai vaikka Don Rosan Roope Ankan elämästä ja teoista, jonka sivuhahmoina vilisee todellisen historian henkilöitä – mielestäni historiallinen kertomus on kiehtova vasta, jos sen voi kuvitella sijoittuvan oikeaan maailmaan.

Merirosvot ovat minulle, ja ilmeisesti koko muulle maailmalle, sokea piste. Musta merkki, haudatun aarteen paikkaa kuvaava X ja puhuva papukaija olkapäällä ovat kaikki kuvitelmaa. Mutta se ei haittaa! Faktoista viis. Fiktionaalisen piraatin kuuluu sanoa ARRR, patsastella puujalalla silmälappu lepattaen ja seikkailla kätkettyjen kalleuksien perässä.

Vartiovuoren Aarresaari on täydellinen merirosvoseikkailu.

R. L. Stevensonin (minulle sattuneesta syystä tärkeä kirjailija) tarinassa nuori Jim Hawkins kohtaa vanhan merirosvon, saa haltuunsa aarresaaren kartan ja pääsee mukaan löytöretken miehistöön. Laivan kokiksi pestataan hivenen epäilyttävä Pitkä-John Silver. Sitten vain purjeet ylös ja kokka kohti Karibiaa, hiiohoi ja viisitoista miestä arkulla vainaan!

Kertomuksessa ovat mukana kaikki ne hahmot, jotka piraattikertomuksessa toivoisikin näkevänsä. Muhkeapartainen juoppo merirosvo, jäyhä kapteeni kolkkahattuineen, hienohelma patruuna kiharaperuukissaan, kieron karismaattinen puujalkapiraatti. Erikoismausteina akrobaattinen apina ja yllättävän hauska ruotsalainen seilori. Hannes Mikkelssonin esittämä Jim Hawkins on hyvä keskushenkilö, sopivan samaistuttava ja kertojahahmona tunteitaan yleisölle tilittäessään suloisen suora.

Kaltaiselleni romantikon vastakohdalle herkkua on myös se, ettei tarinaan ole pakolla ujutettu romanttista sivujuonta. Juha-Pekka Mikkolan dramatisoiman ja ohjaaman esityksen huumorikin on ihailemaani kilttiä, mutta oikeasti hauskaa laatua: vyön alle ei tähdätä kertaakaan, mutta nauraa saa silti. Kunpa tällaisia tarinoita esitettäisiin enemmän.

Näytelmä ottaa itsensä juuri sopivan kevyesti. Neljättä seinää koputellaan muttei käydä väkivalloin kaatamaan, nykypäivään viittaavat repliikit solahtavat sulavasti 1700-luvulle. Hauskaa ja ihanan rehellistä on myös se, kuinka merirosvo toteaa olevansa laulutuulella – ja sitten lauletaan reipas ralli.

Hymyilin esityksen alusta loppuun.

Aarresaari on mielestäni liki täydellisesti onnistunut kesäteatteriesitys. Ulkonäyttämön akustiikka yskii ja naishahmojen vähäinen määrä hiukan harmittaa, mutta muuta nillitettävää minulla ei ole. Lavastus toimii, puvustus toimii, esiintyjät istuvat rooleihinsa. Pahus miten kiva tätä oli katsoa.

Aarresaaren nähtyään haluaisi karata merille. Milloin minä saan käsiini salaperäisen aarrekartan ja pääsen osaksi omaa seikkailukertomustani? Onneksi seikkailun saa odotellessaan myötäelää teatterin lavalla.

Pa-ras-ta!!

Kuvat: Mikko Vihervaara
Lue myös Lauran arvostelu.