Suomenlinnan kesäteatterissa pelataan tänä kesänä ihmissuhdepeliä. Choderlos de Laclos'n Vaarallisia suhteita -kirjeromaaniin (1782) perustuva Ryhmäteatterin Valheet ja viettelijät – erään rakkauden muotokuva kertoo juuri siitä mitä otsikko lupaa.
Markiisitar de Merteuil (Minna Suuronen) lupaa palkita niin kutsutun ystävänsä kreivi de Valmontin (Antti Virmavirta) lemmenyöllä, jos kreivi suostuu edesauttamaan julman markiisittaren kostoaikeita. Kreivin tulee vietellä joukko naisia ja täten turmella heidän puhtoiset maineensa. Ei kun toimeen! Naiset lakoavat kreivin jalkoihin, mutta onko viettelykilvassa voittajia, ja kuka rakastaakaan ketä...
Jotenkin minusta tuntuu, että ihmiset, jotka eivät ole koskaan käyneet teatterissa, kuvittelevat teatterin mielessään tällaiseksi. Menneistä vuosisadoista inspiraationsa hakevia pukuja ja lavasteita. Loputtomasti juhlavia sanankäänteitä ja sekavia juonikuvioita, vähän todellisia tapahtumia. Valheet ja viettelijät on korostetusti teatteria. Katsomossa on mahdotonta hetkeksikään unohtaa katsovansa fiktiivistä tarinaa.
Suoraan sanottuna minulla oli tylsää.
Juha Kukkosen ohjaamassa näytelmässä soudetaan ja huovataan, ollaanko vai eikö olla ja luopuuko viaton neito hyveestään nyt vai kohta... Mielestäni näytelmän pituudesta, väliaikoineen 2 tuntia 40 minuuttia, olisi voinut nipistää puolituntisen. Takamus ehti tässä pyörityksessä puutua moneen otteeseen.
En löytänyt tekstiin itseäni kiinnostavaa näkökulmaa. Muutamat heitot huvittivat, mutta kokonaisuutena Valheiden ja viettelijöiden katsaus vallankumousta edeltävään Ranskaan puistattaa. Toimettomalle yläluokalle moraali ei merkitse mitään, paitsi jos kyse on naisen puhtaudesta, jolle annetaan vastenmielisen suuri painoarvo. Rakkaus muuttuu kylmän viettelypelin pelimerkkinä kammottavaksi irvikuvaksi ja lopussa kaikki häviävät.
Näyttelijät puhaltavat kyllä hahmoihinsa eloa parhaansa mukaan. Pidin etenkin Sonja Salmisen Cécile-teinitytöstä ja Paavo Kinnusen innokkaasta nuoresta rakastajasta.
Visuaalisesti esitys on upea, kuten Suomenlinnassa yleensä tuppaa olemaan. Niina Pasasen suunnittelemat rönsyilevät puvut ja Janne Siltavuoren kauniin yksinkertainen lavastus luovat viettelylle komeat puitteet. Myös näytelmää rytmittävät, Apocalyptican tahtiin esitettävät tanssikohtaukset ovat hienoja, vaikkakin loppupuolella hiukan liian usein toistuvia.
Loppuun pieni musikaalihuomio. Valheet ja viettelijät muistuttaa minua Ingmar Bergmanin Kesäyön hymyilyä -elokuvaan perustuvasta A Little Night Music -musikaalista. Molemmissa tarinoissa vetäydytään vanhan rouvan maaseutukartanoon setvimään sotkuisia ihmissuhteita. Musikaalin ja näytelmän rakenteetkin muistuttavat toisiaan. Sattumaa, ehkäpä – mutta A Little Night Musicin ensimmäisen näytöksen näytelmä näytelmän sisällä moraalittomine kreivittärineen taitaa ainakin olla nyökkäys Laclos'n Vaarallisten suhteiden suuntaan!
Valheita ja viettelijöitä katsoessa minusta tuntui, että näytelmä yrittää sanoa jotain, josta en saa otetta. Alleviivatun teatraalinen esitys sopii varmaan joidenkin katsojien makuun, mutta itselleni päällimmäiseksi tunteeksi jäi tylsistyminen.
Kuvat: Ilkka Saastamoinen
A Little Night Music tänä syksynä Tampereella.
Tämä on kyllä ollut melko mielipiteitä jakava produktio, tai oikeastaan niin että lehdissä tätä on kumarreltu ja blogeissa ei niinkään. Itse menin katsomoon niin nollaodotuksin (+ olin iloinen, että Minna Suurosella oli oikeasti vakava rooli) että viihdyin oikeastaan aika hyvin. Siitä olen kyllä ehdottoman samaa mieltä, että tämä oli nimenomaan _teatteria_, ystävääni Heidiä lainaten voisin sanoa että "hyvää pertsaa", siis perusteatteria. Ei menen top-listoille, mutta kesäperinteenä toimi kyllä edelleen hyvin.
ReplyDeleteToisinaanhan sanotaan, että mitä kriitikko vihaa, sitä tavallinen kansa rakastaa – mutta tässä on jotenkin käynyt käänteinen ilmiö lehtikriitikkojen ja bloggarien välillä..? Hyvää pertsaa, mainio sanonta, tuo pitää muistaa! :D
Delete