Voi—
Sen mitä seuraavaksi sanon, sanon 22-vuotiaan, musikaaleja seitsemän vuotta kokopäivätoimisesti fanittaneen, satayksi musikaalituotantoa nähneen teatterifanin auktoriteetilla.
Tämä ei ole hyökkäys Kulttuuricocktailia vastaan – vaan koko sitä ummehtunutta ajatusmaailmaa, jonka vuosikausia jatkunut jyllääminen tiivistyy yllä esitettyyn tviittiin.
Musikaaleja martoille
Musikaali on valtavan laaja lajityyppi. Musiikin keinoin kerrottuihin näyttämöteoksiin mahtuu sekä nuorille, vanhoille että kaikille sopivia tarinoita.
Seuraan ja olen mukana eri musikaalien ympärillä pyörivässä fanikulttuurissa. Nuoria musikaalifaneja on ympäri maailmaa hurja määrä ja he ovat – me olemme – hurjan aktiivisia. Fanitaidetta ja -tarinoita, analyyseja, arvosteluja, covereita ja cosplayta... Suosikkitempaukseni on vuonna 2013 koottu visuaalinen adressi Les Misérables -elokuvan ohjaajalle. 143 piirrosta, joilla nuoret musikaalifanit ympäri maailman vetosivat Les Misérablesin ohjanneeseen Tom Hooperiin elokuvan poistettujen kohtausten julkaisemiseksi.
Miettikää hetki, miten luja intohimo musikaalia kohtaan meillä kaikilla osallistujilla oli – ja on. Kaikille meistä musikaalit ovat paljon, paljon enemmän kuin esityksiä, jotka nähdään kerran ja sitten unohdetaan.
Olen itse yrittänyt ja yritän jatkuvasti tehdä oman osani suomalaisten musikaalien nostamiseksi kansainvälisen faniyhteisön tietoisuuteen. Joskus suomalaiset teokset eivät kiinnosta edes kotimaan faneja, mutta toisinaan kolahtaa ulkomailla asti. Kehuja, haukkuja ja kommentteja: hiiskatti kun en päässyt katsomaan tätä, näyttääpä hienolta, onpa omituinen ratkaisu, olisipa tästä tallenne! Ja aina silloin tällöin joku innostuu musikaalimatkalle. Naapurikaupunkiin tai maailman toiselle laidalle.
Postmoderni surrealismi toimii joillekin, mutta olen satavarma, että keskivertonuori ei jää sen kautta elinikäiseen teatterikoukkuun. Musikaalien kautta sen sijaan? Ehdottomasti.
Niiden vain täytyy olla oikeanlaisia.
Luopukaa viimeinkin My Fair Ladysta, Sound of Musicista, Viulunsoittajasta katolla, Tukkijoesta, edesmenneen iskelmätähden jukebox-elämäkerrasta ja kaikesta, jonka markkinoinnin kärkenä on sana nostalgia. Marttoja ja mummoja ei saa aliarvioida. He ovat nähneet elämänsä aikana monenlaista ja tuskin hätkähtävät, jos teatterinlavalle tuodaan vähän tuoreempaa näkemystä. On monia meillä tuntemattomia musikaaleja, joista voivat nauttia yhtä lailla nuoret kuin vanhatkin. Monia, jotka sopivat niin isojen kuin pienten teatterien ohjelmistoon.
Tuntematon musikaali on totta kai taloudellinen riski. Parhaiten vuosien ja vuosikymmenten päästä muistetaan kuitenkin juuri ne kerrat, kun teatteri uskalsi ottaa riskin – tuoda ohjelmistoonsa Suomen kantaesityksen tai muuten tuntemattoman tai vähän esitetyn teoksen. Hype. Rocky Horror Show. Elisabeth. Cats. Spring Awakening. Wicked. Vampyyrien tanssi. Les Misérables. Kristina från Duvemåla. Jekyll & Hyde. Esimerkiksi. Viulunsoittaja katolla oli vuoden 1966 huippulöytö. Mikä on vuoden 2016?
Oman kokemukseni mukaan musikaalin ei tarvitse kertoa nuoren omasta elämästä häntä puhutellakseen. Tanssivat kissat, Pariisin Kurjat ja Jeesus Nasaretilaisen viimeiset päivät ovat kaikki jättäneet minuun lähtemättömiä jälkiä.
Houkuttaakseen ja koukuttaakseen musikaali ei kuitenkaan saa olla täysin ja tietoisesti nuoren maailman ulkopuolella.
Nuoren on esimerkiksi mahdoton nostalgiafiilistellä aikaa, jota hän ei itse ole elänyt. Itselleni vastenmielisin musikaali on 50–80-luvulla kunnian päivänsä eläneen iskelmätähden tuotannosta koottu elämäkerta. Tällaisenkin musikaalin voi tietenkin tehdä rautaisella ammattitaidolla, mutta koen, että sillä ei ole kaltaiselleni 90-luvun lapselle mitään annettavaa.
Tässä vielä yksi näkemys musikaaleihin tämänpäiväisestä keskustelusta, kapellimestari Atso Almilan tviittinä:
Tähän vanhaan vastakkainasetteluun sanon kaksi asiaa.
1) Minulle on taidetta se, miten musikaalit yhdistävät musiikin, näyttelemisen ja liikkeen. Jollekulle muulle taide on jotakin muuta. Kumpikaan ei mielestäni ole enemmän oikeassa kuin toinen.
2) Taidetta, viihdettä tai sekä että, musikaali voi olla katsojalleen unohtumaton elämys. Kokemus, joka auttaa jaksamaan arkea, ymmärtämään maailmaa ja itseään. Nauttimaan tästä ainoasta meille annetusta elämästä. Sitä ei pidä vähätellä. On ok, jos ihminen haluaa katsoa vaikka pelkkiä musikaaleja – tai vaihtoehtoisesti vain postmodernia surrealismia.
Postmodernia surrealismia nuorille
Minä olen opiskelevana musikaalifanina äärettömän, äärettömän onnekas. Minulla on työ. Asuntoni on äitini omistuksessa ja vanhempani tukevat opintojani taloudellisesti. Voin käydä teatterissa kerran viikossa, sillä minulla on siihen varaa.
Suurimmalla osalla opiskelijakollegoistani ei ole.
Jos hypoteettinen opiskelijalippu suuren näyttämön musikaaliin maksaa viisikymmentä euroa, on se yhtä kuin 15 prosenttia 20-vuotiaan, korkeakoulussa ensimmäistä vuotta opiskelevan henkilön opintorahasta – ennen veroja. Jos oletetaan (yltiöoptimistisesti), että hypoteesimme esimerkkihenkilö saa maksettua asumiskulunsa asumislisällä eikä nosta opintolainaa... Kuluttaisitko sinä 15 prosenttia kuukausibudjetistasi yhteen teatterilippuun? Entäpä vielä enemmän?
Teatterin tekeminen on kallista. Julkiset tuet pienentyvät. Mutta silti – silti uskon, että vain opiskelijahintoja laskemalla teatteri voidaan todella tuoda opiskelijoiden ulottuville. Jos opiskelijahinnat nousevat, teatterissa käyvät vain kaltaiseni pappa betalar -kultalusikkalapset.
Jopa tämä edellä mainitun kaltainen lellipentu ymmärtää, että ei tämä näin voi toimia. Ei voi. Teatteri ei saa Suomessa eriytyä vain hyväosaisimman kansanosan huvitukseksi. Suomalaisella teatterilla ei ole siihen varaa.
Kuten kirjailija, opettaja Tommi Kinnunen Twitterissä huomauttaa, pelkillä hintojen halvennuksilla ei saada ihmeitä aikaan. Koulujen pitäisi tehdä osansa. Kotien pitäisi tehdä osansa. Jos oma äitini ei olisi käskenyt minua teatteriin, en ehkä olisi fani vieläkään.
Kouluja on vaikea ja koteja mahdoton pakottaa innostamaan nuoria teatteriin. Teatterit voivat kuitenkin tehdä osansa. Se osa lähtee ohjelmiston lisäksi opiskelija- tai nuorisohintojen alentamisesta ja alhaalla pitämisestä. (Nuorisohintoja harrastetaan monissa pohjoismaisissa teattereissa. Ks. esim. tanskalaisen Aarhus Teaterin hurja arki-iltojen alennus kaikille alle 25-vuotiaille.)
Lisää yleisöä
Loppukaneettina julkaisen kymmenen teoksen listan Suomessa harvoin tai ei koskaan esitetyistä musikaaleista, joiden uskon kolahtavan suomalaiseen yleisöön – sekä nuoriin että vanhempiin. Saa ehdottomasti napata omaan ohjelmistoon ihan heti paikalla. Lisää sopii ehdottaa kommenteissa.
Bonnie & Clyde (Wildhorn, Black, Menchell – 2009)
Surullisen ajankohtaiset teemat: lama ja syrjäytyminen. Kiihkeä, historiallinen rakkaustarina vie jalat alta. Erittäin vetävä musiikki.
Chess (Andersson, Ulvaeus, Rice – 1984)
ABBA-miesten tanssittavan menevästä sydäntäraastavan kauniiseen kulkeva musiikki. Shakin ja kylmän sodan pyörteistä nousevat inhimilliset, epätäydellisellisyydessään realistiset hahmot ja heidän rikkinäinen rakkautensa.
Dracula (Wildhorn, Black, Hampton – 2001)
Kauhuklassikkoon perustuva musikaali, joka aiheuttaa musikaalina erityisen varmoja väristyksiä – kielletty romanssi rajan tuolta puolen ja kiivastahtinen vampyyrinmetsästys koetaan Frank Wildhornin komeimpien sävelten kautta.
Elisabeth (Kunze, Levay – 1992)
Arvoituksellinen sekoitus yliluonnollista ja historiaa. Kuolevaisen naisen ja itsensä Kuoleman rakkaustarina – mitä enemmän romantiikan- tai gotiikannälkäinen katsoja voi enää toivoa! Keskushahmona kiehtova, moniulotteinen nainen. Laaja fanikunta ympäri maailmaa.
Kiss of the Spider Woman (Kander, Ebb, McNally – 1990)
Cabaret'n ja Chicagon kirjoittaneen menestystiimin teos. Intensiivinen, sydäntäsärkevä tarina kahden miehen epätodennäköisestä, epätoivoisesta rakkaudesta ja tilanteista, joista on mahdotonta selvitä ehjänä.
Mozart! (Kunze, Levay – 1999)
Tuore, kiehtova näkökulma Amadeus-näytelmästäkin tuttuun historialliseen hahmoon. Tarina nousee historian oppitunnin yläpuolelle kertomukseksi taiteilijana olemisesta ja epäterveestä omistushalusta, intohimosta ja rakkaudesta.
Nahkatakkinen tyttö (Suutela, Suomela, Jagt – 2014)
Harvinaisen hyvin toimiva jukebox-musikaali Dingon tuotannon pohjalta. Jännittävä, koskettava, samaistuttava tarina nuorilla päähenkilöillä ja mysteerimausteilla. Erinomainen vaihtoehto laitosteatterin ja nuorisoteatterin yhteistuotannoksi.
Notre Damen kellonsoittaja (Menken, Schwartz, Lapine/Parnell – 1999/2013)
Disneyn vaikuttavimman piirretyn pohjalta tehty vaikuttava musikaali. Elokuvaa rajumpi, teineille ja aikuisille suunnattu. Surullisen ajankohtaiset teemat: muukalaisviha ja muiden hyväksyminen.
Rocky (Flaherty, Ahrens, Meehan – 2012)
Tunnettu elokuva kääntyy musikaaliksi yllättävän hienosti. Nyrkkeily, tai urheilu ylipäätään, on musikaalin aiheena raikas. Mukana Eye of the Tigerin tahdittama treenimontaasi, kuten asiaan kuuluu.
Sweeney Todd (Sondheim, Wheeler – 1979)
Hykerryttävä sekoitus mustaa huumoria, vakavia hetkiä ja näyttämöväkivaltaa. Juice Leskisen suomennos – enempää perusteluja ei mielestäni tarvita.
Jep. Näillä aloitetaan.
Lue myös: Varje dag är en dag för musikaler -blogin näkökulma aiheeseen.
