Huom. Sain bloggarina ilmaisen kutsun musikaalin ensi-iltaan.
Tampereen Työväen Teatterin uusi Cabaret on kaunis katsoa ja kuunnella, virheettömästi roolitettu ja taidolla esitetty.
Mutta.
John Kanderin ja Fred Ebbin musikaali Cabaret täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Kirjailija Christopher Isherwoodiin omaelämäkerrallisiin tarinoihin perustuvassa musikaalissa eletään 1930-luvun alun Berliinissä. Amerikkalainen kirjailija Cliff kohtaa kabareelaulajatar-Sallyn, juutalainen hedelmäkauppias Herr Schultz kohtaa kristityn asuntolapitäjän Fräulein Schneiderin, ja Seremoniamestarin isännöimällä Kit Kat Clubilla todella juhlitaan kuin viimeistä päivää.
Hiljalleen Cabaret on hiipinyt suosikikseni suomalaisesta Broadway-suosikkien kaanonista (Viulunsoittaja katolla, My Fair Lady, Sound of Music...) ja oikeastaan yhdeksi suosikkimusikaaleistani ylipäätään. Käydään siis ensin läpi Tampereen Työväen Teatterin uutuustuotannon hyvät puolet.
Musikaalin roolitus on tasavahva, täynnä hyviä valintoja. Itseäni kosketti erityisesti Jaana Oraviston ja Auvo Vihron rauhallisen aidosti tulkitsema, erilaisista uskonnollisista taustoista tuleva pariskunta. Vaan on Emmi Kaislakarin Sally Bowleskin hyvä, kaikessa vimmassaan ja ilossaan, kivussaan ja epävarmuudessaan.
Teppo Järvisen lavastus on valtavan kaunis ja muodostaa Juha Haapasalon suunnittelemien valojen kanssa näyttävän maailman. Puvustuksen puolella hieman ihmettelen Järvisen Sally Bowlesille suunnittelemia arkivaatteita – miksi pinkkitukkainen sähikäinen pukeutuu ruskean sävyihin? – mutta Seremoniamestarin johtama ensemble on vaikuttava näky korseteissaan ja hepeneissään.
Erityinen hatunnosto vielä C-Stone All Stars -orkesterille. Kahdeksan hengen bändi tuo musiikkiin eloa ja tarpeeksi paljon omaa otetta ilahduttamaan musiikkia puolelta tusinalta levytykseltä väsymykseen asti kuunnellutta fania. Etenkin kapellimestari Pekka Siistosen pianonsoitossa on vauhtia ja potkua.
Mielestäni TTT:n Cabaret'ssa on oikeastaan vain yksi iso ongelma: ohjaus.
En yleisesti ottaen ole Tiina Puumalaisen ohjausten fani. Kaikkia Puumalaiselta näkemiäni musikaaleja vaivaa sama ongelma. Kohtaukset liittyvät toisiinsa vain hatarasti, suuri tarinan kaari tuntuu olevan kerrasta toiseen kateissa.
Aina Puumalaisen teosten hajanaisuus ei ole haitannut (Evita esimerkiksi on paperillakin kollaasimainen kokoelma kohtauksia, joten fragmentaarisuus ei lavalla juuri pistänyt silmään), mutta Cabaret'ssa kohtausten irrallisuus alleviivaa tekstin heikkouksia.
Kun katsojan jo synopsista lukiessa on vaikea ymmärtää, miten muutamat Seremoniamestarin kappaleista liittyvät jutun juoneen, kaipaisi ohjaukselta jämäkämpää otetta ja tukevampia aasinsiltoja. Nyt Kit Kat Clubin tanssikohtaukset, vaikka Osku Heiskasen koreografia komealta näyttääkin, pysäyttävät toiminnan monta kertaa täysin paikoilleen. Hahmot tuntuvat olevan tarinassa eksyksissä.
Minua vaivaa myös se, miten pintapuolisesti tarinan synkkiä puolia Tampereella käsitellään. Natsiteema on kyllä läsnä hakaristikoreografiassa ja liekehtivissä SS-kirjaimissa, mutta tilanne ei missään vaiheessa tunnu katsomoon asti uhkaavalta. Monissa tuotannoissa musikaalin viimeinen kohtaus viittaa yhtään kaunistelematta keskitysleireihin ja kaasukammiohin, ihmiskunnan kaikista kauheimpiin tekoihin. Siihen verrattuna lavalle putoava lentokone, vaikka komealta näyttääkin, on kovin kesy ratkaisu.
Myös Puumalaisen valinta tehdä Kit Kat Clubista yläluokkaa huvittava haavemaailma, jossa juhlavieras todella pääsee todellisuutta pakoon, vie mielestäni pontta tarinan vakavalta aiheelta. Omasta mielestäni kiinnostavampi ja loogisempi tulkinta on useimmissa tuotannoissa nähty epämääräinen kapakka. Uskoakseni tässä kabareessa ei loppujen lopuksi ole tarkoitus viihtyä.
Toisaalta nostan peukut pystyyn, että dialogissa mainitaan Cliffin miessuhteet. Vihjaukset lisättiin musikaalin käsikirjoitukseen Broadwaylla jo 1980-luvulla, mutta aikaisemmin Suomessa näkemissäni tuotannoissa aihetta ei ole käsitelty. Cliffin seksuaalisuuden nostaminen esille tuo kiinnostavaa särmää Cliffin ja Sallyn väliseen suhteeseen.
Kaiken kaikkiaan ohjaus tuntuu kuitenkin aivan liian nähdyltä ja tylsältä. Juuri nyt olisi mahdollista tehdä vaikka mitä viittauksia nykypäivän populisteihin, mutta tarina jää menneisyyteen. Natsien uhka ei tunnu uhkaavalta, tunteen palo ei korvenna, Seremoniamestarin hahmon merkityskin jää hämäräksi. Mikään ei tunnu oikeasti pahalta, tai oikeastaan juuri miltään.
Minä haluan nähdä Cabaret'n, jossa on painavaa sanomaa ja todellista, kaoottista, ahdistavaa maailmanlopun meininkiä. Joku toinen haluaa nähdä Cabaret'n, jossa tytöt ovat kauniita ja jopa orkesteri on kaunis, on laulua ja tanssia ja näyttäviä kohtauksia. Toinen meistä poistuu TTT:n katsomosta täysin tyytyväisenä. En lopulta voi puhua kuin omasta puolestani, kun väitän, että ensiksi mainittu vaihtoehto olisi kuitenkin se parempi.
Luulenpa, että Tampereen Työväen Teatterin tulkinta toimii parhaiten ensikertalaisille. Seurueessani muisteltiin väliajalla Heikki Kinnusen painajaisiin asti tullutta Seremoniamestaria Tampereen Teatterin vuoden 2008 tuotannosta. Omaan mieleeni palasi Malmössä näkemäni Lindy Larssonin karmivanupea tulkinta samasta roolista (lisää tästä englanniksi). Myös keväällä Rauman kaupunginteatterin intiimillä näyttämöllä näkemäni pienen kokoluokan tuotanto raapaisi syvemmältä.
Harmittaa vähän, etten osaa pitää tästä Cabaret'sta sen enempää. Vaan kun ei kolise, ei kolise. Musikaalisyksy todetaan kuitenkin täten avatuksi. Nyt suunta kohti uutta ja ihmeellistä!
Kuvat: Teppo Järvinen
Lue myös Katrin ja Lauran arvostelut!
No comments:
Post a Comment