Ansa

Huom. Sain bloggarina ilmaisen lipun musikaaliin.

On ikävä fiilis tuntea itsensä tyhmäksi katsoessaan suomalaisen kaupunginteatterin musikaalia. Luulla kerran toisensa jälkeen saavansa otteen hahmoista, tarinasta ja teoksen symboliikasta, kunnes jutun juju taas lipsahtaa käsistä ja ajatus sekoaa.

Jyväskylän kaupunginteatterin Ansa jättää hämmentyneen olon, huonolla tavalla.

Sirkku Peltolan kirjoittaman musikaalin tarinassa seurataan myslipatukkatehtaalla työskentelevää Ansaa (Tarja Matilainen), jota musikaalin alaotsikko kuvaa "liian hyväksi ihmiseksi". Muiden onkin helppo polkea auttavaista Ansaa – kunnes patukkatehtaalle saapuu duracellpupumainen konsultti (Sauli Suonpää), joka kouluttaa tiimiin uutta tehoa ja pöllyttää samalla Ansan ajatusmaailman aivan uuteen uskoon. Vaan kuinka käykään, kun globalisaation tuulet puhaltavat tehdashalliin?

Kaiken kaikkiaan musikaali on hyvin roolitettu. Matilaisen Ansassa on herkkyyttä, voimaa ja karmivaa hurahdusta. Eniten potkua runsaan hahmogallerian tyypeistä on Saara Jokiahon esittämässä Tuulikissa, miestään pettävässä perheenäidissä, joka tekee tiliä omien valintojensa kanssa vaikuttavassa Onni ja muita tekosyitä -kappaleessa.

Iiro Rantalan musiikki ja Heikki Salon sanat ovat kaunista kuultavaa ja Lassi Hirven johtaman bändin soitossa on svengiä, vaikka teatterisalin akustiikka laulua mukiloikin. En kuitenkaan ole musikaalin tarinankuljetuksen viideksi minuutiksi paikalleen pysäyttävien laulukohtausten fani, olivatpa kappaleet miten hienoja hyvänsä. Kun melkein kaikki laulut sijoittuvat fantasiamaailmaan, ajatuksella on niiden aikana liikaa aikaa harhailla.

Ansa putoaa omituiseen paikkaan perinteisen juonellisen tarinan ja konseptimusikaalin (musikaali, jossa teoksen teema on yhtenäistä juonta tärkeämpi – esimerkiksi käy vaikkapa Hair) välimaastoon. Juoni ja hahmot eivät ole realistisia, mutteivät toisaalta myöskään aivan tarpeeksi abstrakteja tai parodisia tullakseen tulkituiksi silkkoina symboleina. Juuri mikään ei tunnu todelliselta, kokonaisuus on erittäin vieraannuttava.

Kaiken kaikkiaan Ansa-musikaali, olkoonkin että se on vasta yhdeksän vuotta vanha (ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2007 nimellä Patukkaooppera) ja että käsikirjoitusta on päivitetty, ei tunnu aivan tältä päivältä. Vaikka globalisaatio vie varmasti työpaikkoja Suomesta tulevaisuudessakin, tuntuu, että patukkatehtaan tarina on jo kuultu. Musikaali ei enää tuo aiheeseen merkittäviä uusia avauksia.

Raikkaampaa työelämän pilkkaa ja kritiikkiä tarjoaa vaikkapa Sami Keski-Vähälän ja Esa Leskisen Gogol-päivitys Päällystakki (kantaesitys Ryhmäteatterissa vuonna 2009), jossa nykypäivää leimaa pätkätyöläisyys. Myös nuorten syrjäytyminen ja toisaalta liikakoulutus suosituille aloille olisi tällä hetkellä kritiikin kohteena konsulttien huiputuksia ja duunarien massapotkuja kiinnostavampi.

Kaiken tämän antaisin helposti anteeksi, jos saisin musikaalista jotain irti (eihän Ranskan vuoden 1832 kansannousukaan ole hetkeen ollut ajankohtainen, mutta musikaali on silti hyvä), vaan kun en saa. Ansa herättää paljon kysymyksiä, muttei anna katsojalleen tarpeeksi mielekkäiden vastausten muodostamiseen.

Tuntuu, että minun pitäisi saada tästä roppakaupalla ajatuksen aihetta, nauttia satiirista ja taputtaa musikaalifantasian ja arkirealismin väliselle kontrastille. Toisin käy. En saa teoksesta minkäänlaista otetta.

Tulipahan käytyä.

Kuvat: Jiri Halttunen
Muissa blogeissa: Jälkisoitto, Teatterikärpäsen puraisuja