Unohdetut nuoret naiset

Kirjailija, opettaja Tommi Kinnunen kirjoitti pari viikkoa sitten mainion kolumnin. Tekstissään Kinnunen peräänkuuluttaa nuorille suunnattuja teatteriesityksiä, joiden pääpaino ei ole opettavaisessa tarinassa. "Esimerkkien perusteella koululaisnäytännöt pohjautuvat enemmän tai vähemmän kuvitteelliseen käsitykseen siitä, millaista teini-ikä on", Kinnunen tykittää. Olen itse kirjoittanut samasta aiheesta, enkä voisi olla vahvemmin samaa mieltä.

Kinnusen kolumnin lukeminen palautti mieleeni erään ajatuksen, jota olen pohdiskellut jo pitempään. Jos nuorison toiveita keskimäärin ymmärretään teattereissa huonosti, on tietty osa nuorista unohtunut ohjelmistosuunnittelussa aivan kokonaan.

Miksi missään ei esitetä teinitytöille suunnattua teatteria?


Ainakin omasta näkökulmastani ja kokemuksestani vaikuttaa siltä, että silloin harvoin kun nuorille tehdään muuta kuin itsemurhaan kulminoituvia kiusaamissaagoja, seikkailevat esitysten sankareina yleensä pojat.

En toki väitä, etteikö kuka tahansa voisi samaistua poikien tarinoihin. Ymmärrän myös, että nimenomaan pojille suunnatuilla esityksillä on arvokas tavoite – on tärkeää haastaa ennakkoluuloja, joiden mukaan kaikenlaisia taideharrastuksia pidetään yhä tyttöjen puuhana. Teatteri on kaikille.

Mutta silti kysyn: mikä teatteri uskaltaisi tuottaa ensisijaisesti teinitytöille suunnatun näytelmän?

Minulla on jo tarjota näytelmälle aihekin, tai oikeastaan monta. Minkä tahansa kirjaston nuortenosastolta löytyy nimittäin hyllymetreittäin vaihtoehtoja.

Teinitytöille suunnattu kirjallisuus on ollut vuosikymmenestä toiseen täynnä kiinnostavia, persoonallisia ja särmikkäitä nuoria naisia. Itselleni (ikä: 23) rakkaita olivat muun muassa Vihervaaran Anna, poikatyttö Tiina, punkkari-Sara ja prinsessa Mia, ja nykyteineillä on varmasti omat suosikkihahmonsa. Tyttökirjoja luetaan ja rakastetaan vuodesta toiseen. Eikö niiden sankarittarien tarinoita voisi siis kertoa myös teatterin lavalla?

Seuraa karkea yleistys ja silkkaan mutuun pohjautuvaa spekulaatiota. Suurin osa suomalaisten teatterien johtajista on miehiä. Veikkaan, että moni heistä ei välitä tai edes tiedä tyttökirjaperinteen olemassaolosta – saati että pysähtyisi pohtimaan, olisiko tytöille suunnatussa kirjallisuudessa ainesta peräti näytelmäksi. Miehille sana nuortenkirja voi tarkoittaa aivan eri teoksia kuin naisille.

Onneksi tietoa nuorten naisten lukutottumuksista on saatavilla muillekin kuin Uudenkuun Emilian kanssa varttuneille runotytöille. Kirjastonhoitajilla ja äidinkielenopettajilla olisi varmasti antaa osviittaa siihen, mikä tyttöihin juuri nyt kolahtaa. Teinitytöiltä itseltään voisi pyytää neuvoja vaikkapa nettikyselyn muodossa.

Itse koin tyttökirjojen lukemisen kovin yksinäiseksi puuhaksi. Tosielämän ystävätyttöni eivät jakaneet rakkauttani kirjojen sankarittariin. Aivan varmasti koulussani olisi ollut muitakin tyttökirjojen ystäviä, mutta koska lukuharrastuksesta ei huudeltu, emme koskaan törmänneet toisiimme. Tyydyin nauttimaan suosikkikirjojeni tarinoista yksin.

Kuvitelkaapa siis, millainen kokemus kaltaisilleni, lukuharrastuksessaan yksinäisille tytöille (ja totta kai siinä samalla myös muita ikäkausia ja sukupuolia edustaville, samanhenkisille haaveilijoille ja sukulaissieluille) olisi tulla teatteriin ja kokea yhdessä elävä, hengittävä versio jostakin suosikkikirjastaan.

Paljon puhutaan siitä, että keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset pitävät ahkerina kulttuurinkuluttajina suomalaiset teatterit pystyssä. Tämän päivän teinitytöt ovat joku päivä niitä keski-ikäisiä. Tulevaisuuden katsomot eivät täyty, jollei nykytyttöjä saada koukkuun. Siinäkin valossa olisi hienoa nähdä nimenomaan teinitytöille suunnattu esitys. Jonkin suosikkikirjan pohjalta – tai ehkäpä joku nykyhetken suosituimmista tytöille kirjoittavista nuortenkirjailijoista voitaisiin jopa pyytää kirjoittamaan tarkoitukseen sopiva uusi näytelmä?


Tytöt on unohdettu myös toisella tavalla. Uskoakseni aivan yhtä tärkeää kuin nostaa esille nuorten naisten tarinoita olisi myös kertoa meille nuorille (ja totta kai vanhemmillekin) naisille tarinoita vanhoista naisista.

Naisten puutteellisesta edustuksesta teatterilavoilla on puhuttu paljon. Tilanne ei tietenkään ole sama kaikissa teattereissa ja kehitys kehittyy koko ajan, mutta jälleen karkeasti yleistäen voidaan todeta, että vanhojen naisten tarinat ovat yhä paitsiossa teatterien ohjelmistoissa.

Itse ajattelen, että keski-ikäisten ja sitä vanhempien naisten tuominen päärooliin entistä useammin on tärkeää myös nuoren naisen näkökulmasta. Meidän itsetunnollemme tekisi hyvää nähdä lavalla esimerkkejä kaikenlaisista tavoista olla nainen. Ei vain vaimo, äiti ja isoäiti, vaan myös sankari ja tavis, hajottaja ja hallitsija, pyhimys ja pahis. Jo rautakautisissa legendoissa voimakas naisjohtaja herätti Kalevan pojissa pelkoa ja kunnioitusta. Tuokaa hänen sisarensa teatterilavoille!

Fiktiiviset naishahmot voivat olla meille nuorille naisille aivan yhtä tärkeitä esikuvia kuin tosielämän naiset. Vanhojen naisten puuttuminen kuvitteellisista tarinoista lähettää nuorille naisille vaivihkaisen viestin, että naisen elämä päättyy ennen viittäkymmentä ikävuotta, että hän keski-iän ylitettyään muuttuu näkymättömäksi. Aika kamala tulevaisuudenkuva.

Kaikista taiteenlajeista juuri teatterin toivoisi tarttuvan tähän ongelmakohtaan ja korjaavan sen. Jos rooleja vanhoille naisille ei ole, voidaan niitä onneksi kirjoittaa lisää – tai miksipä nainen ei voisi myös astua minkä hyvänsä klassisen mieshahmon saappaisiin ja tehdä roolista omansa.


Toistan loppuun sen, mitä olen aikaisemminkin sanonut: jos nykynuoria ei saada innostumaan teatterista, saa moni talo lyödä lähivuosikymmeninä lapun luukulle. 

Samalla kun pidätte tämän mielessä, otattehan nuoret naiset huomioon.