Harvoinpa lukee aamun lehdestä tekstiä, josta on yhtäaikaisesti niin samaa ja eri mieltä kuin minä olin Laura Hallamaan Herätys, suomalainen musikaali! -kolumnista päivän Hesarissa (HS 21.6.2017, netissä eri otsikolla)!
Hallamaa kirjoittaa kolumnissaan suomalaisen musikaaliohjelmiston alennustilasta: klassikkomusikaalit ja artistielämäkerrat dominoivat esityskalentereita uuden suomalaisen musikaalin jäädessä sivuosaan. Vaikka ilmassa on muutosta, ei suomalaisesta uustuotannosta ole vielä syrjäyttämään Broadway-suosikkeja suurilta näyttämöiltä.
Mielestäni teksti on kirjoitettu aiheesta, mutta suomalaisen musikaaliohjelmiston seassa vuosia marinoituneena kovan linjan musikaalifanina minulla on asiaan muutama mielipide.
Ensimmäisenä tekstissä huomioni herätti klassikkomusikaalin määrittely.
Hallamaa sijoittaa Catsin samaan sarjaan West Side Storyn, Chicagon ja Viulunsoittajan katolla kanssa. Itse olen toista mieltä. Jos tulevan syksyn ohjelmisto lasketaan mukaan, on Suomessa nähty yhteensä 50 Viulunsoittaja katolla -ammattilaistuotantoa. Se tekee keskimäärin 0,98 uutta tuotantoa vuodessa sitten vuoden 1966 kantaesityksen. Mikään muu Broadway-klassikko ei yllä lähellekään näitä lukuja. Tampereen Teatterissa ensi-iltansa saava Suomen neljäs Cats on tässä vertailussa raikas ja yllättävä ohjelmistovalinta.
Lisäksi täytyy – vähän uudemman musikaalin ystävänä hampaita kiristellen, mutta silti – myöntää, että moni klassikko on klassikko syystä. Vaikka Viulunsoittajan jatkuva paluu ohjelmistoon tuntuukin näillä kierroksilla jo yleisön aliarvioimiselta, ei jokaista klassikkoa voida niputtaa osaksi samaa väsynyttä kokonaisuutta. West Side Story on musikaalimaailman Romeo ja Julia sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti. Toteutusten laatu vaihtelee, mutta parhaat teokset eivät vanhene.
Klassikkojen lisäksi Hallamaa suomii tekstissään iskelmätähtien elämäntarinan kertovia jukebox-musikaaleja. Tästä olen täysin samaa mieltä (lajityyppiä voi tosin lähestyä eri näkökulmista – lisää tästä toisaalla blogissani), menneiden vuosien iskelmäsuuruuksilla tuskin houkutellaan teattereihin uutta nuorta yleisöä. Mutta entä toisenlaiset, uuden tarinan kertovat jukebox-musikaalit? Samantapaisella reseptillä leivottiin esimerkiksi Tampereen Työväen Teatterin manserock-menestys Vuonna 85, jonka spin-off-jatko Mauno Peppone Extended pyörii teatterin ohjelmistossa yhä, 11 vuotta ensi-illan jälkeen.
"Siinä ne kaksi musikaalin alalajia, joihin suomalainen teatteri luottaa. Jotain puuttuu", Hallamaa toteaa Broadway-musikaaleista ja artistielämäkerroista. Täydennykseksi hän tarjoaa uusia suomalaisia musikaaleja.
Olen Hallamaan kanssa samaa mieltä siitä, että ohjelmistoihin mahtuisi enemmän kotimaisia uutuuksia. Mutta toisin kuin Hallamaa ehdottaa, mielestäni suomalaista tekoa oleva uusi musikaali ei suinkaan ole ketjun ainoa puuttuva lenkki. Hyvä teos kun on hyvä teos täysin kansallisuuteen katsomatta. Uuden suomalaisen musikaalin arvo ei ole ulkomaista musikaalia suurempi tai pienempi, jos teokset ovat taiteellisesti yhtä kunnianhimoiset.
Kehtaan väittää, että suomalainen musikaaliohjelmisto on suppeaa ja perinteisen angloamerikkalaista yksinkertaisesti siksi, että teattereissa ei tunneta genren uusia tuulia eikä musikaalien maailmaa West Endin ja Broadwayn ulkopuolella. Eurooppa on täynnä kiehtovien tekijöiden menestysteoksia, joista suomalainen yleisö voisi nauttia joko sellaisenaan tai sovitettuna – ne pitää vain löytää ja tuoda tänne tarjolle.
Toivoisinpa, että kaikki musikaalin tekoa suunnittelevat suomalaiset teatterinjohtajat voitaisiin tavanomaisten Lontoon ja New Yorkin opintoretkien lisäksi pakottaa vuosittain ainakin kahdelle matkalle Manner-Eurooppaan: tarkastamaan yhden Saksan suurkaupungin ja yhden pienen saksalaisen kaupunginteatterin musikaaliohjelmisto ja perehtymään pitkäksi viikonlopuksi Budapestin musikaalitarjontaan. Jatkokurssi ranskalaisen musikaalikiertueen katsomossa. Lisäksi kestotilaus vapaavalintaisesta saksalaisesta musikaalilehdestä (jos kieli ei suju, kuvienkin katsominen avartaa).
Tiivistäen: kyllä – suomalainen musikaaliohjelmisto tuntuu usein horrostavan, ja etenkin tulevan satavuotissyksyn perin perinteikäs musikaalitarjonta oikein ahdistaa modernin musikaalin fania. Mutta ei – ainoa ratkaisu ei ole kotimainen uutuustuotanto, eikä isojen klassikkojen siivoaminen ohjelmistoista ole itseisarvo.
Toivottavasti suomalaisten musikaalinäyttämöiden väsymystä elvytetään jatkossa yhtä lailla uusilla kotimaisilla teoksilla kuin Lontoon ja New Yorkin ulkopuolisen musikaalimaailman helmillä.
P.S. Suomen kaikkien aikojen esitetyin musiikkinäytelmä on vankasti kotimaista tekoa. Teuvo Pakkalan vuonna 1899 kantaesitetty Tukkijoella saa syksyllä Porin Teatterissa 143. ammattilaisensi-iltansa.
No comments:
Post a Comment