Musikaalimatkassa!

Hei kaikki, minulla on ilmoitusluontoista asiaa: minusta on tullut podcast-juontaja!

Päätimme keväällä ystäväni Laura Haajasen kanssa, että aika on kypsä Suomen ensimmäiselle musikaalipodcastille. Monta pitkää kesäpäivää meni suunnitellessa ja äänitellessä, nyt on aika pamauttaa tulokset kaikkien kuultaviksi. Ensimmäinen täysimittainen jakso saa ensiesityksensä tänään.

Miksi podcast? Siksi, että bloggaaminen on kovin yksinäistä puuhaa. Joskus blogitekstit toki herättävät keskustelua Twitterissä tai kavereiden kesken reaalimaailmassa, mutta lähtökohtaisesti bloggari naputtelee tunteitaan sanoiksi yksin ja lukijat sitten lukevat tekstin kukin omassa yksinäisyydessään.

Podcastin asetelma on erilainen: jokaisessa jaksossa puhutaan musikaaleista vähintään kaksin, usein isommallakin porukalla vaihtuvien vieraiden ja haastateltavien kanssa. Vaihteeksi dialogia yksinlaulun sijaan! Nautin kirjoittamisesta ja jatkan totta kai tulevaisuudessa teatterista bloggaamista ihan kuin ennenkin, mutta on hauska päästä kokeilemaan myös toisenlaista kertomisen tapaa.

Musikaalimatkassa-podcastin nimi kertoo, mistä on kyse: otamme kuuntelijat mukaan musikaalimatkoillemme niin Suomessa kuin ulkomailla. Juttelemme jostakin illan esitykseen liittyvästä aiheesta, tapaamme ehkä teokseen perehtyneitä faneja tai taiteilijoita musikaalin takana, jaamme näytöksen herättämät ajatukset. Toisinaan istumme alas vieraan kanssa ja otamme käsittelyyn jonkin musikaalimaailman ilmiön.

Julkaisemme uuden jakson suunnilleen joka toinen tiistai. Syksyn aikana aiomme puhua esimerkiksi fanittamisesta ja fanitettavana olemisesta, moraalisesta mielipahasta ja tasa-arvosta. Kerromme lisää suunnitelmistamme podcastin esittelyjaksossa.

Podcastin kautta haluamme jakaa oman rakkautemme musikaaleihin, tarjota Suomen musikaalifaneille ja musiikkiteatterin maailmasta kiinnostuneille jotain uutta ja hauskaa ja samalla tuoda katsojia ja alan ammattilaisia lähemmäs toisiaan. Meillä kokijoilla ja tekijöillä on yhteinen intohimo, ja toivomme, että voimme podcastissa ja sen ympärillä puhua siitä yhdessä.

Julkaisimme juuri ekan jaksomme, jossa lähdemme musikaalimatkalle Ruotsiin Les Misérablesia katsomaan – ja otamme mennessämme selvää siitä, onko satatuntinen kurjuuden viemäreissä kieriskely oikeastaan edes hyvä musikaali. Toivottavasti saamme matkaseuraa monista teatterinystävistä niin tälle kuin tuleville reissuille!

Kuuntele podcastia Soundcloudissa tai iTunesissa
Seuraa podcastia Facebookissa ja Twitterissä

Les Misérables, Smålands Musik & Teater

It's good, getting your autumn started with some top-quality Les Mis!

A little over a week ago, me and two good friends of mine traveled to Jönköping, Sweden to see the opening night of Smålands Musik & Teater and Kulturhuset Spira's new production of Les Misérables. Apart from the leading actors, this production (directed by James Grieve) is essentially identical to Wermland Opera's 2016 production I saw twice last year. So if you want to read my general opinions, check out my first and second 2016 reviews. In them, I talk about the direction and the visuals, no need to repeat that here.

Instead, a couple of impressions about my favourite performances.

I already wrote about this a while ago: my number one reason to see this show, and the reason I convinced my friends to come with me, was that the leading role of Jean Valjean is played by Alexander Lycke. From 2010 to 2012, he played the same role in Åbo Svenska Teater here in Finland. I loved that production with all my heart, so of course I had to travel to see this one too.

This is just so special to me. The relationship in between me and Les Mis, if you can use that word to describe the bond in between a musical and a person, goes deeper than me just being a fan of the show. After seeing it live 30+ times, it still hits me harder than any other musical. The ÅST production is especially important to me since it marks something of a turning point in my life. So you can imagine how exciting it was seeing Lycke in the role again!

Even so, it's nice that instead of a walk down the memory lane, this is a different take with all sorts of different details. I think Lycke's portrayal of Valjean has grown lots and lots – he was certainly good the last time, no doubt about that, but the character feels even more 3D and well-rounded now. I guess I have grown and changed during the past six years, too, maybe I now look at the character in a different way myself too. So, it's a little bit more grown-up edition of the character for a little bit more grown-up me.

I already knew that this direction treats Valjean well, giving him space and depth. This time, I especially loved... no, scratch that, I was especially heartbroken to watch the character growing older during the course of the show. No overblown makeup, just some different wigs and very good acting.

Compared to Christer Nerfont, who I saw and loved in Wermland Opera's production, I really can't say whose acting I prefer. I think Lycke's Valjean is a bit more undemonstrative and guarded. Seems like this dude hardly admits his own feelings to himself, let alone others, until they become too much to bear and burst out in a series of wonderfully beautiful songs.

And about those, I've said it before and I'll say it again: no one sings the part better than Alex. I've nothing to add to that, that's just how it is.

If Jean Valjean was good, Javert wasn't half bad either.  

Philip Jalmelid is the only Wermland Opera lead to reprise his role in Smålands Musik & Teater's production. Back in Wermland Opera, I didn't really agree with all the details of his performance. While my personal interpretation of the character is still quite different from Jalmelid's, I appreciate how his Javert has calmed down since last year, become a little more restrained. The character feels a bit older and a bit more realistic now.

Though really, if you sing Stars as perfectly as Jalmelid does, I won't care if the rest of your performance is delivered via sock puppetry. Finding the right words to describe this rendition of Stars – my favourite Les Mis song! – is hard. Jalmelid's take was powerful in Karlstad already, but now, experienced from the front row...

It was like his voice filled every single square inch in the theatre, squeezing air out of my lungs and all wandering thoughts out of my mind. After the song, I was honestly a bit startled to hear my own voice: for a second there, I forgot all manners and just made the highest and loudest sound I possibly could. I needed to get all that excitement and emotion out of my system somehow.

If Stars was the highlight of the first act, Bring Him Home was easily the best part of the second half. I of course knew what was coming, I have heard that one from the front row a couple of times before, but still, it never fails to amaze me. How does Alex turn the most boring tune in the whole show into its most beautiful song? No idea, but here we are again.

Another performance I really liked was Anna-Hanna Rosengren as Fantine.

I haven't seen a Fantine quite like this before: young, shy and withdrawn, but with a lot of fire under the surface, ready to flash out. And her voice! I Dreamed a Dream is easily the most overdone song of the musical, being covered left and right, but I got chills listening to Rosengren. (By the way! You can listen to her, and the others, in this Facebook video from the musical's press conference. The picture is sideways at first, but don't let that bother you, they sound great nevertheless.)

I really love how this production has Fantine and Cosette sharing a couple of little moments. They don't meet physically, but there's for example this moment during Castle on a Cloud where little Cosette and Fantine, now a spirit in the afterlife, sing the She says, Cosette, I love you very much line together. Maybe I'm becoming a big softy, but now, it made me even more emotional than last year.

Other than these three... Well, that'll have to wait until me and my friends go back to Sweden in December. I think I need another round of this before stating any opinions about the other characters. I only have two eyes and one brain, so I sadly cannot both stare at my favourites with unwavering attention and focus on everybody else all at once! Next time, I shall try to pay a little more attention to Enjolras & co.

But all in all, you know what? I love musicals, I love Les Mis, and sometimes life is very very good.

Photos by Lars Kroon.

Ajatuksia plyysipenkistä

Olen taas lukenut teatteriuutisia.

Ei ehkä kannattaisi. Keittää nimittäin yli joka ainoa kerta.

Tällä kertaa hermostuin retroaktiivisesti Aamulehden heinäkuisesta teatterivuosikatsauksesta ja Helsingin Sanomien tämänaamuisesta Täsmäteatterin esittelyjutusta, joka sivuaa nuorison teatteritraumoja. Aamulehden juttu povaa yhtä aikaa laitosteatterin kuolemaa ja listaa maan katsotuimmiksi näytelmiksi isojen talojen suuria tuotantoja. Helsingin Sanomissa pohditaan nuorten teatteriennakkoluuloja ja uusien esityspaikkojen mukanaan tuomia etuja. Molemmat jutut ovat huolissaan teatterien katsojalukujen pienetymisestä ja katsomoiden nuorisokadosta.

Jutut herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Ensin olin jyrkästi sitä mieltä, että teatterien katsojakato ei voi olla kiinni Hesarin jutun mollaamista plyysipenkeistä tai pelastus kummuta Teatterin tiedotuskeskuksen johtajan Hanna Helavuoren Aamulehdessä peräänkuuluttamista uudenlaisista tavoista esittää. Sitten olin aivan varma, että kyse on juuri niistä.

Tarkennetaanpa.

Helsingin Sanomissa nostetaan esille Täsmäteatterin näyttelijöiden esittämä väite, että laitosteattereiden saleihin liitetään paljon olettamuksia ja ennakkoluuloja. Tämän uskon. Muutama vaikea teatterikokemus teini-iässä ja ennakkoluuloinen suhtautuminen taidemuotoon on sinetöity loppuiäksi.

En ihmettele ennakkoluuloisuutta ollenkaan. Koen nimittäin itsekin, että suomalaisen laitosteatterin lämpiö ei ole minun paikkani.

Olen nähnyt kaupunginteattereissa kirjaimellisesti satoja esityksiä – ulkopuolisuuden tunne avecinani. Kunhan sinne asti ehditään, teatterisalin pimeässä on turvallista ja mukavaa, mutta kokonaisvaltaisena elämyksenä perinteinen laitosteatteri-ilta on minulle nihkeä kokemus. En koe teatteria kutsuvaksi paikaksi parikymppiselle, vaatimattomasti tienaavalle, tennareihin ja farkkuihin taipuvaiselle ihmiselle. Olen ottanut sen asenteen, että voin mennä ja menen teatteriin sellaisena kuin olen, hauskaa pidetään vaikka hampaat irvessä, mutta ei se kovin luontevalta tunnu. Missä siellä voi edes seisoskella olematta tiellä? Leffaan voin mennä rentoutumaan. Teatteriin en, en, vaikka lavalla kerrottavat tarinat ovat mielestäni tuplasti niin kiehtovia ja vaikuttavia kuin valkokankaan tapahtumat.

(Ainoa poikkeus tästä on Åbo Svenska Teater, jonne voisin vaikka muuttaa asumaan. Siellä olen aina ollut kaksinkertainen ulkopuolinen ikäni ja äidinkieleni puolesta, mutta matikan sääntöjen vastaisesti kahden negatiivisen ynnääminen tuottaa tässä positiivisen tuloksen. Kolmetoista kertaa maailman parasta Les Misérablesia saattaa vaikuttaa myös.)

Ymmärrän, että monelle katsojalle hienosti pukeutuminen ja kymmenen euron kakunpalat kuuluvat teatteri-iltaan. Minusta ne tuntuvat vaikeilta ja vastenmielisiltä. Arvostan suomalaisten hyvää käytöstä teattereissa – osaamme olla hiljaa ja pitää kännykät taskussa vaikkapa saksalaisia tai lontoolaisia kanssayleisöjämme paremmin – mutta ehkä ripaus Lontoon-tyylistä rentoutta ei olisi pahitteeksi. Miksei meilläkin voisi tarjoilla jäätelöä katsomoon väliajalla?

Mutta! Molemmat mainitsemani lehtijutut ehdottivat ratkaisuksi uusia esityspaikkoja, Aamulehden haastattelema Tinfon johtaja vaikkapa vaellusteatteria tunturissa ja Helsingin Sanomien jututtama Täsmäteatterin väki esitystään Tampereen vanhassa uittotunnelissa. Kuulostaa kiinnostavalta, periaatteessa... Mutta mutuntumalta veikkaan, että meidän ujojen suomalaisten joukossa on myös iso joukko ihmisiä, joita ajatus teatterista teatterisalin ulkopuolella pelottaa ja ahdistaa vielä perinteistä teatteri-iltaa enemmän. Kuulun heihin itsekin. Laitoslämpiössä tunnen oloni kiusaantuneeksi, mutta pelkkä ajatus aktiivisesta osallistumisesta saa vereni hyytymään.

Mielestäni on hyvä, että tarjolla on yhä enemmän erilaisia, kokeileviakin mahdollisuuksia kokea esittävää taidetta. Silti toivon, että vaihtoehtoihin kuuluu jatkossakin teatteri-ilta plyysipenkin rauhallisessa syleilyssä, nykyisestä pönötyksestä rentoutettuna mutta silti teatterisalin perinteisen turvallisessa pimeässä. (Tai no, miksei sitten vaikka uittotunnelin turvassa – sanottakoon, että Täsmäteatterin ajatus teatterin tuttujen elementtien säilyttämisestä uudessa ympäristössä miellyttää kaltaistani uusien tilanteiden jännittäjää.)

Toisin sanoen suo siellä, vetelä täällä. Todellinen ongelma on ohjelmisto.

Tämä ei ole uusi keskustelu. Itse olen kirjoittanut samasta aiheesta aikaisemmin muun muassa täällä, täällä ja täällä. Väitän yhä, että ulkoiset puitteet eivät riitä karkottamaan katsojaa teatterista, jos hän kokee ohjelmiston riittävän kiinnostavaksi. Minä löysin oman lajityyppini, ja sillä tiellä ollaan. Uskon, että sama voi käydä muillekin. Jos teos kiinnostaa tarpeeksi, ei loppujen lopuksi ole väliä, esitetäänkö sitä metsälaavulla vai 1800-luvulla rakennetussa teatterisalissa. Valtion tukemilla laitosteattereilla on vieläpä puolellaan se etu, että niiden resurssit riittävät sekä tuotannossa että markkinoinnissa paljon muita tekijöitä pidemmälle.

Mutta onko keskimääräisessä suomalaisessa laitosteatterissa tarjolla sellaista ohjelmistoa, joka sekä kiinnostaa että on hintansa puolesta saavutettavissa keskivertoteinille tai parikymppiselle?

Odotan todellisella mielenkiinnolla Taidetestaajat-hankkeessa syntyviä kasiluokkalaisten kulttuurikritiikkejä. Toivottavasti palautetta kuunnellaan teattereissa.

Tämän, tämän ja tämän jälkeen olen oikeastaan jo aika väsynyt kirjoittamaan tästä asiasta. Tehkää jooko joku joko Vampyyrien tanssi oikeasti opiskelijaystävällisillä hinnoilla, joku nuorista hahmoista kertova (off-)Broadway-pläjäys tyyliin Dear Evan Hansen tai Heathers tai, hyvänen aika, vaikka Frank Wildhornin Dracula ja katsotaan, mitä siitä seuraa. Onko ottajia?

P.S. Mielestäni "laitos" on suomen kielen hirvein sana.