Viime aikoina maailma on tuntunut tavattoman pelottavalta paikalta olla ja elää.
Tulevaisuus on syöksykierteessä. Maailmanloppu – ilmastonmuutoksen, fasismin, maailmansodan, antibioottiresistanssin, nälänhädän, sukupuuttoaallon, tekoälyn ja/tai ydintuhon siivittämänä, valitse ihan rauhassa oma suosikkisi – odottaa joka nurkan takana. Kaikki on jo menetetty, mutta uusia tuomiopäivän ennustuksia riittää silti joka päivän uutisvirtaan.
Huonojen uutisten tuiskussa on vaikeaa olla ottamatta koko ihmiskunnan murheita omille harteilleen. Miten tässä on tarkoitus pysyä järjissään, toimintakykyisenä ja vieläpä hyvillä mielin, kun globaalin yhteiskunnan ennustetaan romahtavan ennen oman eliniänodotteen täyttymistä?
En tiedä teistä, mutta näitä on viime viikkoina tullut mietittyä.
Näitä ja sitä, onko tulevasta tuhosta tietoisena mitään järkeä jatkaa musikaaleista puhumista ja niistä innostumista, jos ja kun kaikki ympärillä syttyy tuleen.
***
Pessimismiin on petollisen helppo vajota ja sen kuristusotteesta on pirullisen vaikeaa räpistellä irti. Olen kuitenkin pohdinnassani päätynyt siihen, että tuli mitä tuli, taiteesta on pidettävä kiinni.
Oletetaan, että uskonnot ovat väärässä ja tämä elämä on ainoamme, toista tilaisuutta tai parempaa tuonpuoleista ei tule. Oletetaan, että pahimmat ennustukset ovat oikeassa ja olemme jo tuhonneet kotiplaneettamme.
Tuhonkin alla voimme kai käyttää oman ainutkertaisen hetkemme elämää, iloa ja taidetta juhlistaen.
En tarkoita, että heitetään porukalla kirveet kaivoon ja pidetään maailmanlopun orgiat. Mielestäni jokaisen on päivittäin tehtävä voitavansa luonnon suojelemiseksi ja sitä myöten kanssaihmisten kärsimyksen vähentämiseksi. Kokataan kasvisruokaa, asennetaan aurinkopaneelit, jätetään lennot lentämättä ja äänestetään taivaan tähden kevään vaaleissa ehdokkaita, jotka pakottavat
meidät kaikki lainsäädännön keinoin hillitsemään itseämme ja
olemistamme.
Ja tehdään ja nautitaan taidetta.
Uskon ihan tosissani, että taide kaikissa muodoissaan on parasta, mitä ihmiskunnalla on. Olemme saaneet aikaan loputtomasti pahaa, mutta onneksemme myös liki äärettömästi hienoa ja kaunista. Teimmepä sitä itse tai nautimmepa siitä toisten tekemänä, ehkä taide voi antaa meille jotakin sellaista – toivoa, inspiraatiota, jaksamista pitää pelko aisoissa tai ihan yksinkertaisesti iloa – joka auttaa meitä kaikesta huolimatta eteenpäin.
Siksi teatteri. Siksi musikaalit. Siksi sydämen avaaminen katsomosta käsin ja ääninauhurin heiluttelu lämpiöissä nytkin, kun päivittäin ihan tosissaan pelottaa, ettei seuraavalla sukupolvella enää ole tulevaisuutta.
Jos pahimman vaihtoehdon sijaan toteutuukin jokin parempi ja heillä on, ehkä he ovat meille kiitollisia edes siitä, että pidimme taiteen elossa.
Muille vaihtoehdoille lienee turhaa antaa mielessään liian suurta tilaa.
Eläköön siis taide ja eläköön Thalia. Nyt – ja ikuisesti.