58 sekuntia

Ruotsalaisessa Så som i himmelen -musikaalissa on laulu nimeltä 58 sekunder.

Siinä musikaalin päähenkilö, ex-kapellimestari Daniel kertoo uralleen osuneesta unohtumattomasta hetkestä: kerran konserttisalista katkesivat sähköt kesken kaiken. Musiikki sen sijaan ei katkennut, vaan soittajat jatkoivat, nuotteja ja toisiaan ja kapellimestaria näkemättä, toisiinsa luottaen.

Bara musiken, allt annat tystnar.

58 sekunnin ajan kaikkien sydämet olivat avoinna ja kaikki aistit yhtä. Kokemus oli Danielille käänteentekevä. Sen jälkeen minulla ei ole ollut muuta toivetta kuin kokea sama uudelleen, hän kertoo – det var som att va i himmelen.

Itse en tokikaan ole ex-kapellimestari, en taiteilija ollenkaan, mutta itkin laulun ensimmäistä kertaa kuullessani kuin pikkulapsi. Tiesinhän tismalleen, mistä Daniel puhuu.

~

Oma 58 sekunnin hetkeni kesti suunnilleen kolme ja puoli minuuttia.

Kyseiset minuutit sijoittuvat syyskuun 9. päivän iltapuolelle vuonna 2017. Olimme kokoontuneet, osa meistä saman kaupungin lähiöistä ja osa sitten hieman isommalla vaivalla esimerkiksi Suomen Turusta, Ruotsin Jönköpingiin ottamaan osaa Les Misérables -musikaalin ensi-iltaan Smålands Musik & Teater -teatterissa.

Olin tuossa vaiheessa nähnyt kys. musikaalin jo useita kymmeniä kertoja ja kuunnellut sen niin monesti, että olisin osannut lausua minkä tahansa lyriikan ulkomuistista (ja osaan vieläkin, kysykää vain). Uuden tuotannon pääosien esittäjien roolityötkin olivat minulle pitkälti tuttuja saman musikaalin aikaisemmista ohjauksista. Näin myös Javertin roolissa nähdyn Philip Jalmelidin kohdalla – ja tätä blogia noihin aikoihin lukeneet tietävät, etten piitannut hänen roolityöstään ollenkaan.

Ja silti.

Kun Jalmelid aloitti Javertin soolokappaleen Stars, jossa kanssaihmisiinsä ja etenkin itseensä ankarasti suhtautuva poliisimestari vertaa maailmankuvaansa taivaalla muuttumattomina tuikkiviin tähtiin, tunsin kuin astuvani itseni ulkopuolelle.

On mahdotonta pukea sanoiksi, mitä niiden kolmen ja puolen minuutin aikana täsmälleen tapahtui, mutta väitän, että teatterisalissa oli läsnä jotain minua suurempaa. Aika tuntui samaan aikaan hidastuvan ja nopeutuvan. En tiedä, olivatko kaikkien sydämet avoinna, kuten Danielin kertomuksessa – mutta minun oli.

Kappaleen päätyttyä aplodit olivat ansaitusti valtavat, tai niin minä ne ainakin muistan. Kuulin, kuinka joku kirkui. Minä itse. Sen verran syvältä sielusta huuto lähti, että kurkkuuni sattui koko lopun illan.

(Hassu sattuma tai ehkä sallimuksen johdatusta: myöhemmin Jalmelid valittiin Danielin rooliin Så som i himmeleniin, ja juuri hänen esittämänään sain ensimmäisen kerran kuulla 58 sekunder -kappaleen.)

~

Olen ajatellut tätä hetkeä usein viimeisten pian kahden vuoden aikana.

Tämän vuoden aikana on jo tykitetty monta hyvää analyysiä siitä, miten pandemia on osoittanut, kuinka vähän Suomessa arvostetaan kulttuuria. Tästä on mahdotonta olla eri mieltä. Kulttuuriala ei taatusti unohda pandemiavuosien kokemuksia ikiaikoihin.

Oman kokemukseni pohjalta olen kuitenkin pohtinut etenkin seuraavaa:

Ehkä he, jotka puhuvat hyvinä aikoina taiteen puolesta mutteivät tiukassa paikassa näe sillä olevan juuri mitään arvoa, eivät ole kokeneet omia 58 sekuntiaan.

Ehkä taide on heille vain kiva juttu, jonka merkeissä voi pari kertaa vuodessa kilistellä väliaikadrinksuja ystävien kera, todeta, että jopas oli lahjakkaita esiintyjiä ja kylläpäs teoksen teemakin herätti ajatuksia, ja jonka voi sen jälkeen rauhassa unohtaa.

Itse olen rakastanut musikaaleja intohimoisesti reilusti yli vuosikymmenen, pian puolet elämästäni. Olen nähnyt niitä satoja. Olen käyttänyt elämästäni kymmeniä tuhansia tunteja niiden katsomiseen, niistä kirjoittamiseen, niistä puhumiseen, niiden ajattelemiseen. Ja kuten rakkaus aina, on tämäkin suhde suuri mysteeri. En osaa perustella, miksi juuri tämä taiteenlaji on minulle rakkaampi kuin mikään muu, tai miksi taide herättää minussa tunteita ylipäätään. Tiedän vain, että vaikka välillä vihastun, turhaudun ja kyllästyn, musikaalit vetävät minut aina lopulta takaisin.

Silti minulla on koko tähänastisen elämäni aikana ollut vain muutama edellä kuvatun kaltainen, sielun pohjalle asti menevä kokemus.

Paljon olen musikaalinäyttämöillä nähnyt ihan kivaa ja aika hyvää, aikamoisen määrän myös täysin mitäänsanomatonta. Jos olisin vähemmän onnekas, ehkä en olisi koskaan saanut nähdä mitään sellaista taidetta, johon olisin saattanut rakastua. Onnettomammassa rinnakkaistodellisuudessa “ihan kiva” olisi suurin taiteen minussa koskaan herättämä tunne. Ja ehkä silloin kädenlämpöisen läikähdyksen sydämessäni tuntiessani kuvittelisin, että tältä siis tuntuu, kun taide todella koskettaa – ja oman, tahtomattani ja tietämättäni vajaaksi jäävän kokemukseni valossa minun olisi mahdotonta aidosti ymmärtää heitä, joille taide on henki ja elämä.

Mitä nuo jaksavat meluta, niin pienen ilon tähden?

~

Vaikka vahvin tunne osuu kohdalle vain harvoin, toisinaan näen musikaaleja katsoessani pieniä pilkahduksia jostain kirkkaammasta. Sekunnin tai kahden verran muistan, miten onnekas olen saadessani olla elossa ja koen, että meidän ihmisten välillä on mahdollista tuntea aitoa yhteyttä.

Rakkaus on aina mysteeri, ja se tarkoittaa meistä jokaiselle jotain vähän erilaista. Ehkä kuvailemissani kokemuksissa kyse on vain tavasta, jolla taiteelle tai mille lie ihmiskunnan alkuhämärästä periytyvälle ritualistiselle tanssahtelulle herkät geenit omaavan ihmisen hermosto vapauttaa aivoihin positiivisia tunteita aiheuttavia kemikaaleja, kun näyttämöllä pidetään tarpeeksi kovaa meteliä.

Mutta eikö olisi mukava ainakin kuvitella, että kyse on jostain vähän korkeammasta – selittämättömästä mutta todellisesta yhteydestä ihmisten, taitojen, tarinoiden, taiteen itsensä välillä?

Ja jos pystymme kuvittelemaan, että niin on… no, taiteen ystäväthän tietävät jos ketkä, miten hento kuvitellun, koetun ja todellisen välinen raja saattaa parhaimmillaan olla.

Det var som att va i himmelen.