Perjantaina 5.11.2021 pinnani paloi loppuun.
Helsingin Sanomissa julkaistiin tuolloin Lauri Meren kirjoittama kritiikki "Next to Normal toimii musiikin osalta niin hyvin, että esitystä tekee mieli seurata silmät kiinni – kaikki muu on enemmän tai vähemmän huonoa" Svenska Teaternin Next to Normal -musikaalista.
Tässä tekstissä avaan, mikä kyseisessä kritiikissä on vikana ja miksi.
 |
| Meemin teki Vilma Posio. |
Osa 1: Vastuuvapauslauseke
Tehdään heti aluksi muutama asia selväksi.
En halua tällä tekstillä hyökätä Lauri Merta kohtaan henkilönä tai väittää, että hänen kritiikkinsä olisivat ainoita kyseenalaisia kirjoitelmia suomalaisen musikaalikritiikin kentällä. Haluan lisäksi korostaa, että suomalaisissa medioissa julkaistaan myös aidosti hyvää musikaalikritiikkiä – vaikka se aika usein jääkin maakuntalehtien maksumuurien taakse ja siten harmillisesti harvojen saataville. Hatunnosto Etelä-Suomen Sanomien Ilkka Kuosmaselle, jonka viimevuotista Jekyll & Hyde -arvostelua (maksumuuri) fiilistelen yhä, niin hyvin se tavoitti minulle rakkaan mutta tavattoman ongelmallisen teoksen kipupisteet.
En yritä väittää, että osaisin itse tehdä täydellistä musikaalikritiikkiä. Tiedostan, että hyvän kritiikin kirjoittaminen vaatii todella laajaa kritisoitavan taiteenalan tuntemusta, enkä tällä tekstillä pyri retostelemaan omilla tiedoillani. Minulla ei ole mitään teatteriin tai kritiikkiin liittyvää koulutusta enkä ole lukenut juuri mitään aiheisiin liittyviä akateemisia julkaisuja. Olen kerännyt musikaaleja koskevan tietämykseni käytännössä – musikaaleja katsomalla, niiden tekijöitä jututtamalla, muiden fanien kanssa keskustelemalla – ja tiedostan, että tietoni ovat monilta osin puutteelliset.
Ymmärrän myös hyvin, että ammattikriitikon työssä on vaikeuksia, johon me bloggaajat, somekommentaattorit ja muut intohimon voimalla käyvät teatterikeskustelijat emme törmää. Myös toimittamani Musikaalimatkassa-musikaalipodcastin kaltainen uudenlainen, itsenäinen teatterimedia eroaa toimintaympäristönä ns. perinteisestä mediasta. Toisin kuin sanomalehtiin kirjoittavilla kriitikoilla, meillä on enemmän aikaa sulatella näkemäämme, saamme valita näkökulmamme vapaasti lehtikritiikin konventioista välittämättä ja voimme ruotia näkemäämme juuri niin pitkään tai lyhyesti kuin itse haluamme.
Mutta fakta on, että Hesarin ja muiden perinteisten medioiden kritiikit näkyvät (ainakin vielä nykyään) aivan eri tavalla kuin paraskaan blogiteksti, someanalyysi tai podcast-jakso. Ammattikritiikkeihin liitetään mielikuvia asiantuntemuksesta ja arvovallasta. Niillä on valtaa vaikuttaa teosten myyntiin ja potentiaalisten katsojien mielikuviin. Parhaimmillaan kritiikit voivat tai voisivat opettaa meille lukijoille uusia asioita musikaaleista ja auttaa meitä kaikkia ymmärtämään Suomessa erittäin suosittua teatterin tyylilajia yhä paremmin.
Meren Next to Normal -kritiikki sai kuppini nurin, sillä se on kuin hyvän musikaalikritiikin antiteesi – eikä se totisesti ole lajinsa ainoa. Musikaalien ystävänä haluaisin, että kun rakastamaani taiteenlajia käsitellään suomalaisessa mediassa, se tapahtuisi asiantuntevasti ja arvostavasti, mutta kerta toisensa jälkeen saan pettyä. Muiden musikaalientusiastien kanssa käymieni keskustelujen ja myös Ylen Kulttuuriykkösen 6.10.2021 lähetetyn musikaalikritiikkiä käsitelleen keskustelun johdosta tiedän, etten ole turhautumiseni kanssa yksin.
Haluan tämän tekstin kautta avata, miksi tämäntyyppistä musikaalikritiikkiä on genren ystävänä todella hämmentävää, lannistavaa ja ikävää lukea ja miksi toivon, että maamme medioihin saataisiin syvempää musikaaliosaamista. Käyn Meren Next to Normal -kritiikissään esittämiä väittämiä läpi ja käytän tekstiä esimerkkinä musikaalikritiikistä, joka aiheuttaa genreä tuntevalle ja teoksen itse nähneelle katsojalle päänsärkyä.
Hypätkäähän kyytiin ja ottakaa mukava asento, tässä voi vierähtää hetki.
Osa 2: Orkesteri kellarissa ja näyttämöllä huhtova hupiukko – Meren kritiikin väitteet tarkastelussa
 | |
| Next to Normalin orkesteri. Kuva: Cata Portin |
"Kristian Nymanin johtama orkesteri saavuttaa saman tarkkuuden, vaikka soittajat on jälleen sijoitettu ilmeisesti jonnekin kellariin ja tempo pääsee toistuvasti nousemaan turhan kovaksi. Musiikin yhteydessä ei näin ollen sovi unohtaa äänisuunnittelusta vastaavan Andreas Lönnquistin keskeistä panosta kokonaisuuden onnistumisen kannalta."
Lauri Meren Next to Normal -kritiikki alkaa väittämällä, että musikaalin musiikki "jo itsessään sisältää lähes kaiken tarpeellisen." Olemme Meren kanssa yhtä mieltä siitä, että musiikki esitetään Svenska Teaternissa todella taidokkaasti – mutta kun Meri yhtäkkiä ryhtyy moittimaan orkesterin sijoittamista kellariin, tipahdan minä lukijana kärryiltä. Kokeneena teatterikriitikkona Merelle ei kai pitäisi tulla yllätyksenä, että orkesteri tavataan musikaaleissa sijoittaa orkesterimonttuun tai muutoin piiloon yleisön katseilta? [Tarkennus 13.11.2021: Svenska Teaternin Next to Normalissa muusikot on sijoitettu näyttämön sivuun, ei orkesterimonttuun.]
Orkesterin tuominen näyttämölle ei ole musikaalissa itseisarvo, joka automaattisesti parantaa teoksen taiteellista laatua. Orkesteria voidaan totta kai hyödyntää osana näyttämökuvaa tai tarinankerrontaa (esimerkiksi Jakob Höglundin Cabaret-ohjauksessa hämärrettiin onnistuneesti orkesterin ja musikaaliensemblen rajoja ja orkesteri loi osaltaan näyttämölle Kit Kat Clubin eläväistä tunnelmaa), mutta yhtä hyvin orkesterin piilottaminen voi tukea teoksen tunnelmaa, miljöötä tai sanomaa. Next to Normal on tarina yhden perheen yksityiselämästä, joten on täysin perusteltua kätkeä orkesteri yleisön katseilta. Näin perheen yksinäisyys vaikeuksiensa edessä korostuu ja yleisö ymmärtää varmemmin teoksen musiikin olevan ei-diegeettistä, hahmojen sisäistä maailmaa kuvaavaa.
Toki teatteritilojen akustiikoissa on aina omat ongelmansa. Äänisuunnittelijalle olisi kuitenkin varmasti voinut antaa kiitosta hyvästä työstä ilman, että kyseenalaistaa koko orkesterimontun konseptin. Vaihtoehtoisesti olisi ollut mielenkiintoista lukea Meren näkemys siitä, mitä muuta haittaa orkesterin sijoittamisesta “jonnekin kellariin” on teokselle kuin se, että äänisuunnittelija on joutunut ahkeroimaan.
 |
| Näyttämökuva. Kuva: Cata Portin |
"Henkilöiden väliset jännitteet latistuvat valtavasti, kun näyttelijät joutuvat laulamisen ohella koko ajan puuhailemaan kaikenlaisissa arkisissa askareissa. Loputon päällystakkien naulakoihin ripustaminen, tiskien kerääminen ja verhojen vetäminen häiritsevät katsojankin huomiokykyä.
Näyttämö on niin täynnä kaikenlaisia tasoja, portaita, huonekaluja ja tavaroita, että näyttelijät uhkaavat tyystin kadota lavastukseen."
Seuraavaksi Meri kirjoittaa teoksen näyttämökuvasta. Vaikka orkesteri olisikin ilmeisesti ollut hyvä marssittaa näyttämölle, kaikki muu näyttämöllä näkyvä tuntuu olevan kriitikolle liikaa – niin näyttelijäntyö kuin perheen kotia kuvaava lavastuskin.
Pohditaan ensin väittämää liian täydestä näyttämöstä.
Musikaalissa, aivan kuin missä tahansa muussa teatterin lajityypissä, lavastus kertoo osaltaan tarinaa. Meri jättää kritiikissään pohtimatta, miksi teoksen lavastanut Erik Salvesen on päätynyt täyttämään näyttämön tasoilla, huonekaluilla ja tavaroilla. Omassa ensi-iltaseurueessani lavastuksen pohdittiin näyttävän alleviivatun kulissinomaiselta tai sisustusblogin täydelliseltä kodilta. Ehkä lavastaja yrittää kertoa meille esimerkiksi jotakin siitä, miten ulkoisista seikoista ei voi päätellä mitään ihmisten sisäisestä hyvinvoinnista ja miten kauniissakin kodissa voi elää onnettomia ihmisiä.
Itse en pitänyt Next to Normalin näyttämökuvaa liian täytenä tai kokenut kuuden näyttelijän seuraamista millään tavalla vaikeaksi, vaikka näyttämöllä tosiaan onkin heidän lisäkseen tasoja ja esineitä. Mielestäni Tom Kumlinin valosuunnittelu tukee lavastajan työtä hienosti ja ohjaa yleisön katseen siihen osaan näyttämöä, jossa kohtauksen tärkein toiminta kulloinkin tapahtuu. Toki Next to Normal on tavattu lavastaa minimalistisesti ja siinä mielessä Svenska Teaternissa nähtävä runsaasti yksityiskohtia sisältävä visuaalisuus poikkeaa totutusta – mutta täyden näyttämökuvan pintapuolisen moittimisen sijaan kaipaisin kritiikiltä hieman syvempää näkökulmaa siihen, mistä syistä minimalistinen lähestymistapa kriitikon mielestä palvelisi teosta Svenskanin tuotannossa valittua ratkaisua paremmin.
Ehkä myös Meren moittima takkien ripustaminen naulaan ynnä muu musikaalissa nähtävä arkinen toiminta on harkittua ja sisältää viestin katsojille.
Mieleen tulee, että ehkä musikaalin perhe tässä kirjaimellisesti näyttelee tavallista arkea kaikkine pienine yksityiskohtineen, yrittää esittää kaiken olevan aivan tavallisesti? Tai voisiko olla mahdollista, että jännitteitä jopa paikoitellen latistetaan tahallaan laittamalla hahmot puuhaamaan jotakin sataprosenttisen läsnäolon sijasta, onhan musikaalin keskeinen teema vaikeiden asioiden kohtaamisen välttely? Takin riisuminen ja pukeminen, verhojen sulkeminen ym. voivat myös olla hyvin käytännöllisiä valintoja ja jäsentää samoissa lavasteissa tapahtuvaa toimintaa: tällaisilla keinoilla voidaan merkata tapahtumapaikkojen vaihtumista ja hahmojen siirtymistä uusiin tilanteisiin ilman, että näyttämökuvaan tarvitsee tehdä muutoksia.
Minusta on erikoista, että kriitikko kokee kaiken tämän yksinomaan huomiokykyään häiritsevänä. Tykätä ei tietenkään tarvitse, mutta voisi yrittää ymmärtää ja asettaa kontekstiin.
Makuja on monia, ja Meren kritiikki houkuttelee pohtimaan, millainen tulkinta olisi ollut kriitikon makuun. Ehkä häntä olisi miellyttänyt konsertinomainen ohjaus, jossa näytteleminen pelkistyy jalustoilla seisovien mikrofonien takaa näkyviin ilmeisiin ja eleisiin. Ajatus on erikoinen, sillä vaikka esimerkiksi rock-konserttien konventioilla leikitteleviä näyttämömusikaaleja onkin olemassa (Spring Awakening, Six, Hedwig and the Angry Inch…), ei konsertinomaisuus millään muotoa kuulu musikaaligenren tavallisimpiin tyylikeinoihin – eikä äärimmäisen minimalistinen näyttelijäntyö ole myöskään kaikkia aikaisempia Next to Normal -ohjauksia yhdistävä tekijä, vaan tiskejä on kerätty muissakin teattereissa. Kaipaisin tähänkin jäsennellymmän mielipiteen siitä, miksi pelkistetty lähestymistapa olisi kertonut juuri tämän tarinan Svenskanissa valittua arkisen toiminnan esittämistä paremmin.
 |
| Maria Ylipää ja Alexander Lycke. Kuva: Cata Portin |
"Ylipää pitää esiintyjänä tälläkin kertaa hyvin puolensa, vaikka hänen henkilöhahmonsa ei erityisesti pääse kehittymään mihinkään suuntaan, mutta Lycken roolityö ei poikkea paljon huvinäytelmien ukkotyypeistä."
Kritiikin näyttelijäntyötä käsittelevä osa on lyhyt, mutta hämmentävämpi kuin muu teksti yhteensä. Aloitetaan kohdan purkaminen käsittelemällä Maria Ylipään henkilöhahmoa Dianaa.
Diana on jossain määrin epätyypillinen musikaalin päähenkilö, sillä hänen kaarensa ei sisällä näyttävää muutosta hyvästä pahaan, nuoresta vanhaan, rikkinäisestä ehjään. Sen sijaan saamme kulkea hahmon rinnalla muutaman kuukauden, korkeintaan vuoden mittaisen hetken. Diana on hyvin erilainen kuin vaikka Ylipään tunnetuin rooli, Kristina från Duvemålan nimihahmo, jonka elämää saamme seurata aikuisuuden kynnykseltä loputtomien vastoinkäymisten läpi aina kuolemaan asti. Dianan tarina ei myöskään ole yksiselitteinen ja katsojat voivat olla montaa mieltä esimerkiksi siitä, tekeekö hän tarinan lopussa viisaita tai oikeita päätöksiä.
Mutta omituiselta tuntuu väittää, ettei Diana teoksen puitteissa pääsisi kehittymään. Dianan kaaren ytimessä on äidin suhde lapsiinsa: hänen pitäisi sekä uskaltaa päästää esikoisestaan irti että ymmärtää, että kuopus tarvitsee enemmän hänen tukeaan ja rakkauttaan. Musikaalin teksti tarjoaa näyttelijälle useita tilaisuuksia ilmentää näihin teemoihin liittyvää kehitystä. Itselleni Svenska Teaternin Next to Normalin heittämällä koskettavin kohtaus on toisen näytöksen loppupuolella kuultava duetto, jossa Diana ensimmäistä kertaa pysähtyy kohtaamaan Natalie-tyttärensä.
Entäpä Dan, Dianan aviomies?
Kun teatteria katsoo ensisijaisesti fanin silmin, törmää totta kai sokeisiin kohtiin. Tunnustan, että minulle tällainen kohta on Dania esittävä Alexander Lycke. Hän on eräs minulle kaikista tärkeimmistä ja rakkaimmista musikaaliesiintyjistä. Asiatekstin konventioihin kuuluu käyttää käsiteltävistä ihmisistä heidän sukunimiään – mutta olennaisen väleistäni Alexiin varmaan kertoo, että hänen kohdallaan moinen puhuttelu tuntuu minusta hölmöltä ja liioitellun muodolliselta.
Yritetään faniudestani huolimatta seuraavaksi purkaa sitä, mitä Meri tarkoittaa viitatessaan huvinäytelmien ukkotyyppeihin.
Ensimmäinen ajatukseni on, että minä ja Meri olemme selvästi nähneet aika erilaisia huvinäytelmiä. Itselleni huvinäytelmän ukosta tulee ensimmäisenä mieleen stereotyyppinen kesäteatterin maalaiskomedian isäntä, joka herää humalassa väärästä sängystä mekko päällä haitaria soittaen. Musikaalikontekstissa kyse voisi ehkäpä olla myös maitomies-Tevjen tapaisesta hahmosta, jonka elämä on kovaa, mutta joka jaksaa raskaan raadannankin keskellä murjaista pari mehevää sutkautusta ja luikauttaa yleisön iloksi koomisen kappaleen.
Kun yritän riisua fanilasit silmiltäni ja katsoa Lycken roolityötä mahdollisimman objektiivisesti, päädyn kuvaamaan sitä adjektiiveilla "vähäeleinen" ja "aito". Hampaitani kiristellen ymmärtäisin, vaikka en samaa mieltä olisikaan, jos joku toinen käyttäisi sanaa "yksitotinen" tai jopa "tylsä". Toki Danin kohtauksiin kuuluu myös ripaus täysin tahallista tekopirteyttä ja yliyrittävää reippautta – paino sanoilla tahallinen ja teko – mutta kokonaisuutena hahmosta ja roolityöstä välittyy enemmän tummia sävyjä.
Voi kriitikkoparkaa, jos hänen kokemuksensa huvinäytelmien ukkeleista on näin tavattoman ankea!
Kritiikin lukijana minulle jää siis mysteeriksi, mihin Meri huvinäytelmien ukoilla oikeastaan viittaa. Jos en olisi nähnyt esitystä, kuvittelisin kritiikin pohjalta täysin erilaista Dania kuin Svenska Teaternin tuotannossa oikeasti nähdään. Vertaus varmasti käy Meren omaan järkeen, mutta lukijalle se ei avaudu – ainakaan yksiselitteisesti.
 |
| There will be light. Kuva: Cata Portin |
"Ruotsalainen ohjaaja Markus Virta ei tunnu täysin luottaneen Yorkeyn ja Kittin teokseen. Tai sitten hän on ajatellut, että yleisö tahtoo nähdä näyttämöllä kaikenlaista mukavaa touhuamista ja lisäksi kokea onnellisen lopun."
Käsitellään vielä Meren kritiikin kolmanneksi viimeinen kappale, jossa hän puolihuolimattomasti kohdistaa kritiikkinsä musikaalin onnelliseen loppuun.
Ilmeisesti Next to Normal on Merelle ennestään tuttu teos, sillä hän viittaa aikaisemmin tekstissään Markku Nenosen Helsingin kaupunginteatteriin tekemään pelkistettyyn ohjaukseen. Tämän huomioon ottaen olen erityisen yllättynyt, että Meri vierittää syyn niin kutsutusta onnellisesta lopusta ohjaaja Markus Virran eikä teoksen kirjoittaneiden Brian Yorkeyn ja Tom Kittin niskaan. Next to Normalin libretto päättyy toivosta kertovaan lauluun, joka Virran ohjauksessa esitetään samalla tavalla kuin kaikissa muissakin näkemissäni Next to Normaleissa: vilpittömästi.
Tietenkään kriitikon ei tarvitse esittää konkreettisia parannuskeinoja esille nostamiinsa ongelmiin, mutta tässä kohtaa on mahdotonta olla miettimättä, millaiset mahdollisuudet ohjaajalla olisi edes teoriassa ollut ratkaista kohtaus toisin. Broadway-musikaalien tekijänoikeuksia valvotaan tarkasti eikä lupia muokata tekstiä ole tapana antaa. Kun lyriikat ovat mitä ovat, mitä ihmettä Virta siis olisi voinut tehdä välttääkseen tunteen onnellisesta lopusta? Ehkä jonkun hahmon olisi pitänyt vetää ranteensa auki laulaessaan kauniita sanoja toivosta, että kohtaukseen olisi saatu vähän särmää?
Itsekään en ole omaan korvaani hieman teennäiseltä kalskahtavan loppulaulun ylin ystävä, mutta ymmärrän, miksi se on päätetty kirjoittaa teokseen mukaan (koska jos näin syvissä vesissä uiva musikaali päättyisi traagisesti, se olisi todennäköisesti useimmille katsojille liian raskas kokemus) ja kunnioitan Virran valintaa ohjata kohtaus totuttuun tapaan.
Next to Normal ei ole ongelmaton teos. Musikaalin librettoa voi syystä kritisoida esimerkiksi siitä, miten se esittää erilaiset mielisairauksien hoitokeinot (kuten Lukupino-blogi arvostelussaan kirjoittaa). Ja vaikka itse Virran ohjauksesta pidänkin, käärmeissäni mutta suurella mielenkiinnolla lukisin myös kritiikin, joka saisi minut näkemään sen mahdolliset huonot puolet – perustelemalla kantansa käsiteltävään teokseen liittyvin argumentein.
Meren kritiikissä moisia perusteluja ei ole. Saan siitä irti, että Svenska Teaternin Next to Normal on musiikkia lukuunottamatta huono musikaali, sillä orkesteri on montussa, näyttämöllä on lavasteita ja teoksen loppu esitetään kuten tapana on.
Mitä ihmettä?
Osa 3: Miten tästä eteenpäin
Kritiikkiä on vaikea kritisoida ja kritiikin kritisoijat äärimmäisen helppo vaientaa ja mitätöidä.
Jos olet itse kritiikin kohteena ja käyt kritisoimaan sitä, saat herkästi mielensäpahoittajan maineen – se koirahan älähtää, johon kalikka kalahtaa. Jos olet kritisoitavan teoksen tai taiteilijan fani, on faniutesi sokaissut sinut ja estänyt sinua puntaroimasta näkemääsi objektiivisesti. Jos taas olet silkka sivustakatsoja vailla mitään yhteyttä kritiikin kohteeseen, selvästi et tunne kritisoitavaa aihepiiriä tarpeeksi hyvin ja huutelet tietämättömyyttäsi.
Kritiikeistä suuttuneille lukijoille jaksetaan myös usein muistuttaa, että älähän hermostu, se on kuitenkin vain yhden ihmisen mielipide. En ole aivan samaa mieltä (esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistu yhden ihmisen mielipide kantaa mukanaan koko Helsingin Sanomien arvovaltaa), mutta myönnän, ettei paraskaan kritiikki koskaan ole ainoa mahdollinen totuus käsiteltävästä asiasta – ei silloinkaan, kun sen lukija erehtyy niin luulemaan. Kukin lukija saa tietysti itse päättää, onko Meren kritiikki tehnyt oikeutta Next to Normalille tai toisaalta oma kirjoitukseni Meren kritiikille.
Siitä huolimatta vielä pieni yhteenveto.
Kertasin tätä tekstiä varten myös muutamia muita Lauri Meren musikaalikritiikkejä ja tein mielenkiintoisen huomion: Meri nostaa niissä esille samanlaisia asioita kun Next to Normalista kirjoittaessaan.
Esimerkiksi Helsingin Sanomissa 4.9.2020 julkaistu kritiikki "Suurmusikaali Päiväni murmelina hukkaa kipeän teemansa lapsellisen kuorrutuksen alle: Maria Lund on teoksen ainoa valopilkku" (maksumuuri) ottaa esille rekvisiitan suuren määrän, näyttämön hyörinän ja kriitikon näistä juontuvan vaikeuden keskittyä. 29.10.2020 julkaistussa kritiikissään "Jokaisen näyttelijän käsiin löytyy vaivatta soitin viiden tähden Once-musikaalissa, joka toimii näyttämöllä elokuvaa paremmin" (maksumuuri) Meri kehuu muusikoiden sijoittamista näyttämölle kaiken kansan nähtäville "lavastamon takavaraston" sijaan. Lisäksi toistuva, joskaan ei Next to Normalin kohdalla esille nouseva teema on koko perheelle ja aikuiselle yleisölle suunnattujen musikaalien toisistaan erottamisen aiheuttama hämmennys. Selväksi käy, että Meri ei tietyistä musikaaleissa usein käytettävistä tyylikeinoista pidä – mutta epäselväksi jää, kritiikistä toiseen, miksi ne ovat huonoja juttuja, paitsi siis siksi, että kriitikko ei niistä henkilökohtaisesti satu tykkäämään.
Yleisesti ottaen Meren musikaalikritiikit tuntuvat kerrasta toiseen pintapuolisilta ja tyylilajia huonosti ymmärtäviltä, suorastaan sen konventioista hämmentyneiltä. Kuten tämän tekstin alussa kirjoitin, hänen tekstinsä eivät ikävä kyllä ole ainoita suomalaisia musikaalikritiikkejä, joiden läpi paistaa puutteellinen ymmärrys musikaaleista taiteenlajina.
Next to Normal päättyy toivosta kertovaan lauluun, joten minäkin päätän tämän tekstin toiveikkaasti.
Ikinä ei ole liian myöhäistä syventää tietojaan, oppia uutta ja onnistua paremmin kuin ennen. Toivon syvästi, että maamme medioissa nähdään jatkossa entistä parempaa musikaalikritiikkiä, joka avaa tämän uskomattoman monipuolisen ja hienon taiteenlajin saloja yleisölle tavalla, jonka sekä musikaalit että lukijat ansaitsevat.
