Ihana musikaalijuttu

Tämä juttu julkaistaan suomalaisessa mediassa säännöllisesti.

Tällä kertaa tehtävään on tarttunut Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehti, joka markkinoi numeroaan 2/2022 suurena musikaalinumerona. Mutta ei sillä niin väliä. Olipa julkaisija näet esittävän taiteen aikakauslehti, Yle tai sanomalehden kulttuurisivut, jutussa päädytään kerrasta toiseen samaan, käänteentekevään lopputulokseen:

Musikaalit ovat muutakin kuin hilpeää, unelmankevyttä viihdettä.

Huh huh. Vau. Pysyttekö vielä mukana, vai tarvitseeko pitää lukemisesta pikku tauko ja sulatella tätä shokkipaljastusta?

~

Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden suuri musikaalinumero sisältää aiheeseen liittyen päätoimittaja Minna Tawastin kirjoittaman pääkirjoituksen, pitkän jutun ja lyhyemmän rahoitusaiheisen tekstin. Tawastin lisäksi musikaaleja käsittelevät useat eri kirjoittajat kolmessa lyhyemmässä kirjoituksessa ja yhdessä arvostelussa.

Käsittelen tässä blogitekstissä Tawastin pääkirjoituksen Täysillä ja vähän enemmän ja jutun Musikaali: Ihanuutta ja kollektiivisia kokemuksia muodostamaa kokonaisuutta. Mielestäni näissä kahdessa tekstissä toistuvat vahvasti musikaaleihin mediassa kerta toisensa jälkeen liitettävät stereotyyppiset näkökulmat, joiden soisin musikaaleihin erikoistuvana podcast-toimittajana (Musikaalimatkassa) ja genren ystävänä jo vaipuvan unholaan.

Kokonaisuus on oppikirjaesimerkki musikaaleja käsittelevän journalismin yleisistä kompastuskivistä. Myönnän, että erityisesti kirpaisee lukea tällaista sisältöä teatteriin keskittyvästä lehdestä, mutta yhtä lailla proverbiaalisen kamelinselkäni olisi voinut katkaista minkä tahansa muun median samansisältöinen julkaisu – ja toistan, että niitä on vuosien varrella tullut luettua yksi jos toinenkin. Tämä vain sattui juuri nyt kohdalle.

Katsotaanpa, mitä tekstit ovat syöneet.

~

Tawast aloittaa pääkirjoituksensa lainaamalla hiljattain edesmenneen musikaalilegenda Stephen Sondheimin kylmän kyynisiä sanoja siitä, miten lavalle tuoduilla versioilla musikaalielokuvista ja muilla spektaakkelimaisilla musikaaleilla ei ole mitään tekemistä teatterin kanssa. Sen jälkeen pääkirjoitus kertoo musikaalien muuttuneen niin aiheiltaan kuin muodoltaan ja mainitsee, että suomalaisissa teattereissa esitetään myös kotimaisia musikaalikantaesityksiä.

Haastattelujutun tiivistelmän voi lukea täältä. Siinä musikaaliohjaajat Marco Bjurström ja Samuel Harjanne pohtivat musikaaligenren ominaispiirteitä, alan koulutusta ja tuotantojen vaatimia resursseja. Juttu keskittyy käytännössä kokonaan angloamerikkalaisiin musikaaleihin ja niiden suomalaisiin tuotantoihin, jotka muodostavat valtaosan kummankin haastatellun tekijän musikaaliansioluettelosta.

Tawastin teksteissä musikaaleihin liitetään muun muassa termit unelmahöttö, ihanuus ja elämys. Myös TINFO-tiedotteessa 12 / 7.4.2022 julkaistu musikaalinumeron mainosteksti yhdistää musikaalit vahvasti ihanuuteen. Haastattelujutun alkupuolella listataan lisäksi keinot, joilla genre lumoaa intohimoiset katsojansa:

"Entusiasteille taidemuoto on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

Kokeillaanpa huviksemme korvata tässä musikaaleihin viittaava sana "taidemuoto" jollakin toisella taiteenlajilla. Ehkä tämä lyhyt harjoitus auttaa ymmärtämään, miksi tämä teksti meni minulla niin sanotusti tunteisiin ja niin syvälle sinne, että koen tarpeelliseksi ruotia sitä kokonaisen blogikirjoituksen verran.

"Entusiasteille jazzmusiikki on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

"Entusiasteille moderni baletti on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

"Entusiasteille wagnerilainen ooppera on jotain korvaamatonta, tunnemyrskyjä, voimaannuttavia säveliä, käsittämätöntä taituruutta ja ihmeellisiä esiintyjiä."

Hitusen alentuvaa, eikö totta?

En tietenkään voi puhua kaikkien musikaalien ystävien puolesta, mutta itse en ainakaan mene musikaalikatsomoon kokemaan sen enempää tunnemyrskyjä kuin voimaantumisen hekumaakaan. Menen katsomaan taideteosta ja tutustumaan kaikkeen siihen, mitä se minussa mahdollisesti herättää – millaisia tunteita, millaisia ajatuksia? Musikaali on itselleni taidemuodoista kiinnostavin monipuolisuutensa takia. Se yhdistää toisiinsa useita taiteenlajeja ja tarjoaa siten katsojan ajatukselle huikean laajan tilan liikkua, tutkia, askarrella ja luoda yhteyksiä. Myös tunnereaktiot panevat usein ajattelemaan: miksi tämä teos sai oloni tuntumaan juuri tällaiselta?

Koen ihanuuspuheen ja voimaantumisella mässäilyn henkilökohtaisesti uuvuttavana, sillä se ei tavoita mitään siitä, mikä genressä minua katsojana kiehtoo.

~

Musikaalien herättämien tunteiden lisäksi Tawastin teksteissä korostuu oletettu muutos genren sisällössä: romanttiseen satumaailmaan sijoittuvista klassikkomusikaaleista on liikuttu kohti realismia.

"Voiko musikaali mennä realististen aiheiden mukana tyylillisestikin kohti realismia", toimittaja kysyy. Bjurström vastaa myöntävästi ja nostaa tästä kehityksestä esimerkiksi pian 30-vuotispäiväänsä juhlivan Rent-musikaalin.

Mielestäni väite Rentin realismista on hieman kyseenalainen (kyseessä on rakenteeltaan ja tyylikeinoiltaan suht perinteinen musikaali, joka vieläpä perustuu sangen suoraviivaisesti La bohème -oopperaan), mutta paljon hämmentävämpi on ajatus musikaalin siirtymisestä tyylillisesti kohti realismia yleensä – ja se, miten Tawast tuntuu pitävän tätä toivottavana kehityssuuntana, maalaileehan hän myös pääkirjoituksessaan kuvaa hillitympien tunteiden suomalaisesta musikaaligenrestä.

Tulisiko baletin mennä realististen aiheiden mukana tyylillisesti kohti realismia? Entä oopperan?

Miltä oikein näyttäisi tyylillisesti realistinen musikaali, edes teoriassa?

Bjurström nostaa haastattelunsa lopussa esille, että musikaalimuoto helpottaa katsojaa, sillä lauluun puhkeaminen luo tunteille kanavan. Olen tästä täysin samaa mieltä. Musikaaleissa voidaan käsitellä erittäin rankkoja aiheita katsojaa uuvuttamatta juuri siksi, että genre ei ole realistinen.

Siitä ei musikaalien kohdalla yksinkertaisesti pääse mihinkään, että kukaan oikea ihminen ei ilmaise arjessa itseään orkesterin säestämien laulunumeroiden eikä koreografioitujen tanssikohtausten keinoin. Mutta juuri tämä näyttämön tapahtumien eriyttäminen arkitodellisuudesta tarjoaa katsojille mahdollisuuden kokea olonsa turvalliseksi myös vaikeiden aiheiden ja tunteiden äärellä. Kun viha, pelko ja suru kanavoituvat lauluun ja tanssiin, niitä ei ole niin raskasta ottaa vastaan ja käsitellä. (Musikaalimatkassa: Kaunis on kuolla – kuolema musikaaleissa)

Jos musikaaligenre ei ole tuttu tai tuntuu omaan makuun epämiellyttävältä, voi olla vaikea hyväksyä, että vahvojen tunteiden välittäminen suurieleisesti musiikin ja tanssin keinoin on siihen tarkoituksella sisäänrakennettu ominaisuus, ei bugi.

Aihetta voisi lähestyä myös toisesta näkökulmasta: sen sijaan, että musikaali vakavia aiheita käsitellessään tinkisi suureellisesta tyylistään, se voikin vääntää nupit ylpeästi yhteentoista, olla yhtä aikaa viihteellinen ja haudanvakava. Six-musikaali esimerkiksi onnistuu pop-musiikin sävelkieltä ja estetiikkaa lainaavan, täydellisen epärealistisen tyylinsä avulla tehokkaasti rinnastamaan 1500-luvulla eläneet kuningattaret nykypäivän naisiin ja nostamaan esille naisille vuosisadasta toiseen surullisen tutut sorron ja väkivallan muodot.

Ei hassumpi esitys.

~

Ymmärrän, että yleistä mielikuvaa mistä tahansa asiasta muokkaa se sisältö, joka on helpoiten suuren yleisön saatavilla. Teatteri on aikaan ja paikkaan sidottu genre, joten Disneyn musikaalisilla prinsessapiirretyillä ja Mamma Mian tv-uusinnoilla on ollut ja tulee aina olemaan teatteriesityksiä suurempi katsojakunta. Em. teosten pohjalta satunnaisen katsojan on helppo tulla siihen johtopäätökseen, että musikaalit ovat silkkaa satumaisen ihanaa unelmahömppää.

Tiedän, ettei jokainen musikaali ole mestariteos, vaan genreen mahtuu myös paljon taiteellisesti epäonnistuneita ja vähemmän kunnianhimoisia teoksia. Ymmärrän kyllä, miksi esimerkiksi moni kokeilevan taiteen ystävä kokee turhautumisen tunteita valtion tukeman teatterin julkistaessa taas yhden Hollywood-menestyselokuvaan perustuvan musikaalituotannon. Olen kai päässyt Sondheimin tapaan vähän kyynistymään, sillä olen itsekin sitä mieltä, että sitä sorttia on viime vuosina nähty Suomessa yli oman tarpeen. Vaikka Hollywood-musikaalisovitusten joukossa on helmiä ja omia suosikkejani (Rocky, Notre Damen kellonsoittaja), alalajin saisi puolestani laittaa jäähylle vaikka seuraavien kymmenen vuoden ajaksi. Muita musikaaleja on olemassa niin paljon, että ikävä ei ehtisi tulla.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi kulttuuritoimittajien täytyy kerta toisensa jälkeen toistaa samoja vanhoja käsityksiä musikaalien kepeydestä ja ihanuudesta ja siitä, miten tilanne on vihdoin viimein muuttumassa.

Totuus on, että musikaaleissa on kautta taiteenlajin historian käsitelty vakavia aiheita, kuten rasismia (Show Boat, 1927; South Pacific, 1949; West Side Story, 1957), luokkaeroja (My Fair Lady, 1956), juutalaisvihaa (Viulunsoittaja katolla, 1964; Cabaret, 1966)... Vuosien vieriessä yhteiskunta tietenkin muuttuu ja taide sen mukana, ja musikaaleissa onkin viime aikoina rohkaistuttu käsittelemään yhä laajempaa skaalaa raskaita aiheita. Mitään uudenuutta ja ihmeellistä tämä ei kuitenkaan ole, vaan genren potentiaali muovata vaikea aihe katsojalle helposti lähestyttävään muotoon on jo kauan osattu tunnistaa ja valjastaa käyttöön.

Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden musikaalinumerossa nostetaan esille monia teemoja, joihin toivoisin suomalaisen median paneutuvan tulevaisuudessa syvemmin. Samuel Harjanteen haastatteluosuus etenkin vilisee kiinnostavia aihioita: ulkonäön merkitys ja jopa mahdollinen ulkonäkösyrjintä musikaalialalla (Musikaalimatkassa: Miltä näyttää musikaalitähti – musikaalien ihmiskuva, osa I), laitosteatterien vahvuudet ja heikkoudet musikaalien tuottajina, kotimaisen musikaalikoulutuksen kehitystarpeet...

Toivon, että musikaalit vihdoin hyväksyttäisiin suomalaisessa mediassa vakiintuneeksi osaksi maamme teatterikenttää. Ehkä silloin tämäntyyppisiin teemoihin voitaisiin perehtyä ilman, että alkuun tarvitsee käyttää puoli juttua lukijan (tai toimittajan itsensä?) vakuuttamiseen siitä, että kyseessä on ihan varteenotettava taiteenlaji.

Onko se liikaa pyydetty?

~

Jälkikirjoitus (sillä tästä ei ole omaksi blogitekstikseen, mutta en halua jättää asiaa täysin huomiottakaan):

Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden haastattelussa Marco Bjurström kertoo, ettei suostu uutta Grease-ohjaustaan työstäessään taipumaan "poliittisen korrektiuden edessä".

"Luulen, että meidän itsetuntomme kestää sen, että 50 vuotta sitten kirjoitetussa teoksessa sukupuoliroolit eivät vastaa nykypäivää, Bjurström naurahtaa."

Minua vaivaavat monien suosittujen musikaalien sukupuoliroolit, Grease mukaan luettuna. Kyse ei kuitenkaan ole itsetunto-ongelmasta. Eihän minua myöskään ota itsetunnolle, että asevelvollisuus koskee vain miehiä, että sukupuoli vaikuttaa yhä nuorten ammatinvalintaan tai että alastomia naisvartaloita hyödynnetään vuosikymmenestä toiseen kaupallisiin tarkoituksiin.

Kyse on yksinkertaisesti tasa-arvosta. Haluan, että musikaalinäyttelijät sukupuoleen katsomatta saavat esittää monipuolisia rooleja ja että katsojat pääsevät näitä monipuolisia roolitöitä seuraamaan. (Musikaalimatkassa: Kenestä musikaalit kertovat – musikaalien ihmiskuva, osa II)

Kun tasa-arvo vihdoin on valmis, voimme ehkä katsoa vanhoja teoksia pelkästään lempeiden nostalgialasien läpi. Mutta niin kauan kuin työ on kesken, meillä on velvollisuus tarkastella taidetta ja viihdettä tasa-arvon näkökulmasta ja kysyä, hidastaako vai edistääkö se tasa-arvon toteutumista. Vanhoja teoksia saa totta kai esittää ja niistä saa nauttia, mutta samaan aikaan tekee hyvää pysähtyä pohtimaan, mitä vaikutuksia niillä saattaa meihin tosimaailman ihmisiin olla.