Kun olen viime vuosina tutustunut eri teatterien ohjelmistoihin, silmiini on hyvin usein sattunut eräs tietty teos. Kun huomasin jälleen yhden teatterin alkaneen mainostaa omaa tuotantoaan, ajattelin varmistaa havaintoni koostamalla tuotannoista listan. Liitän sen tähän alle teidänkin nähtäväksenne:
The Addams Family -musikaalin (kantaesitetty Chicagossa v. 2009) suomalaiset tuotannot ensi-iltavuoden mukaan listattuna
2013: Tampereen Työväen Teatteri, Tampere
2015: Oulun teatteri, Oulu
2016: Tiirismaan lukio, Lahti
2019: Musiikkiteatterikoulu Skene, Helsinki
2019: Kaarinan Nuorisoteatteri, Kaarina
2021: Vaskivuoren lukio, Vantaa
2021: Jyväskylän kaupunginteatteri, Jyväskylä
2021: Munkkiniemen yhteiskoulu, Helsinki
2022: Teatterikorkeakoulu, Helsinki
2022: Kotkan Kaupunginteatteri, Kotka
2023: Seinäjoen kaupunginteatteri, Seinäjoki
2023: Viikin normaalikoulu, Helsinki
2024: Salon lukio, Salo
2024: Ruokolahden Musiikkiteatteriyhdistys, Ruokolahti
2024: Keravan lukio, Kerava
2024: Porin lukio, Pori
2025: Eurajoen teatterinuoret, Eurajoki [tulossa]
2025: Vantaan Näyttämö, Vantaa [tulossa]
2025: Turun Kaupunginteatteri, Turku [tulossa]
Pyhät pyssyt.
Montako näitä vielä tarvitaan viiden ja puolen miljoonan asukkaan maahan?
~
Lienee jo tässä vaiheessa tekstiäni selvää, ettei mielestäni ole lainkaan hyvä asia, että tätä yhtä ainoaa musikaalia esitetään näin pienen maan teattereissa näin tavattoman usein – mutta haluan alleviivata, että en kirjoita tätä tekstiä moittiakseni edellä listattujen harrastaja- ja opiskelijateatterien valintaa tuottaa The Addams Family.
Ymmärrän nimittäin oikein hyvin, miksi teos on valikoitunut niin monen ei-ammattimaisen toimijan ohjelmistoon. Se ei ole liian vaikea sen enempää tekijöilleen kuin katsojilleen, siinä on isoja rooleja useille eri-ikäisille ja -tyyppisille esiintyjille, ja sen kauhua ja komiikkaa sekoitteleva maailma tarjoaa visuaalisen puolen suunnittelijoille ja toteuttajille meheviä mahdollisuuksia. Totta kai harrastajateatteri haluaa tarttua tällaiseen teokseen.
Sen sijaan haluan pohtia, miksi yhteisillä varoilla tuettu, ammatillisesti toimiva taidelaitos – jolla on käytössään harrastajia paljon suuremmat resurssit ja ammattilaisten osaaminen ja harteillaan jonkinlainen vastuu tarjota suomalaiselle teatteriyleisölle sekä ilon että älyn leikkiä – haluaa esittää suomalaisen teatterihistorian 19. tuotannon Addamsin perheestä.
~
Ensimmäinen, ilmeisin ja ehkä ainoa syy on raha.
Jos joku tämän tekstin lukijoista on joskus miettinyt, miksei jokainen teatteriyhdistys esitä Les Misérablesia, Oopperan kummitusta ja Hamiltonia, syy on raha: kuuluisien musikaalien oikeudenhaltijat vaativat tuntuvia tekijänoikeusmaksuja teattereilta, jotka haluavat esittää heidän teoksiaan. The Addams Family ei selvästi kuulu näihin teoksiin.
En tietenkään tiedä, millaisen sopimuksen kukin edellä listattu taho on The Addams Familyn oikeudenhaltijoiden kanssa solminut – mutta pelkkä tuotantojen määrä tekee selväksi, että Addamsien oikeudet on suhteellisen halpa lisensoida oman teatterinsa käyttöön. Kaikesta päätellen Addamsien oikeudenhaltijat eivät muutenkaan aseta teoksensa esittämiselle kovin tiukkoja rajoja, vaan esimerkiksi saman maakunnan tai jopa kaupungin alueella voi suhteellisen lyhyen ajan sisällä olla useita tuotantoja.
Vaikka monet musikaalien oikeudenhaltijat nojaavatkin liiketoiminnassaan lisenssien tiukkaan valvontaan, voi verrattain halpojen lisenssien myöntäminen kaikille halukkaille olla tuottoisa strategia. Addamsin perhettä ei Broadwayn mittapuulla esitetty kovin pitkään, vain alle kahden vuoden verran. Liberaali kansainvälinen lisenssipolitiikka kuitenkin takaa, että oikeudenhaltijat tekevät teoksella tiliä vielä monen monta vuotta Broadway-esitysten päätyttyä. Pienistä puroista (kuten nyt esimerkiksi teoksen myymisestä joka ainoan jossakin pohjoisessa pikkumaassa musikaaleja tekevän lukion käyttöön) kasvaa hiljalleen iso kassavirta.
Aikana, jolloin kaikilla on taloudellisesti enemmän tai vähemmän tiukkaa, ammattiteatterinkin tekee varmasti mieli tarttua musikaaliin, jonka lisenssi on verrattain halpa. Jos teoksessa vielä seikkailee televisiosta, elokuvista ja suoratoistosta tuttu perhe, jota ei tarvitse yleisölle liikoja esitellä, teatterin taloudesta vastaavat tahot taputtavat varmasti jo käsiään innosta.
~
Mutta eikö olisi mahdollista, että The Addams Family on valittu edellä listattujen ammattiteatterien ohjelmistoihin puhtaasti taiteellisten ansioidensa tähden? Voihan lisenssin halpa hinta tulla iloisena yllätyksenä, kun teos on jo merkitty ohjelmistosuunnitelmaan ihan muista syistä!
Ehkäpä, mutta mielestäni se ei ole lainkaan todennäköistä. Andrew Lippan säveltämä ja sanoittama The Addams Family on nimittäin sangen huono musikaali. Olen nähnyt sen kerran, vuonna 2013 Tampereella, ja se riitti minulle hyvin tämän eliniän tarpeisiin. Teoksen musiikki ei ole kuulemisen arvoista, ja Addamsin hullunkurinen perhe esiintyy paremmin edukseen melkeinpä missä tahansa muussa inkarnaatiossaan.
Musikaalin tarina, jossa kahden erilaisen perheen rakastuneet nuoret esittelevät vanhempansa toisilleen, tuntuu minusta turhan tutulta. Sen pääpiirteet on kopioitu ranskalaiseen farssiin perustuvasta musikaalikomediasta Lainahöyhenissä – vain sillä erotuksella, että Lainahöyhenissä sateenkaariperheen poika kihlaa konservatiivipoliitikon tyttären, kun taas Addamsin heteronormatiivinen goottiperhe kohtaa omassa musikaalissaan Beineken heteronormatiivisen tavisperheen.
Itse asiassa tarina tuntuu niin tavattoman tutulta, etten voi olla ihmettelemättä, miksi valtion tukemat taidelaitokset haluavat esittää nimenomaan The Addams Familyn, kun kaikilla mahdollisilla mittareilla laadukkaampi Lainahöyhenissäkin olisi taatusti niille saatavilla. Jollei ohjelmistovalintaa ole ohjannut kylmä taloudellisen edun tavoittelu tai silkka homofobia, en ymmärrä, miksi Lainahöyhenten sijaan on päädytty halpaan kopioon. (Tosin on listallani muutama sellainenkin teatteri, joissa Addamsit on esitetty melko pian Lainahöyhenten jälkeen, häkellyttävää kyllä – onkohan näissä tapauksissa yritetty toistaa Lainahöyhenten suosiota itse teosta kuitenkaan toistamatta?)
Eikä Lainahöyhenissä tietenkään ole ainoa mahdollinen vaihtoehto Addamseille. Jos kahden erilaisen perheen kohtaamisen sijaan teoksessa kiehtoo sen goottiestetiikka, valinnanvaraa löytyy Frank Wildhornin Draculasta Maury Yestonin Pariisin oopperan kummitukseen. Ja jos tähtäimessä on yleisölle tuttuun brändiin perustuva, helposti myytävä ja markkinoitava musiikkiteatteriesitys, voi pojat, silloin valinnanvaraa vasta riittääkin!
En nimittäin väitä tässä olevani itse mikään ehdoton omaperäisen teatterin rakastaja, jonka mielestä tutuilla brändeillä ja musiikkiteatterilla ei saisi olla mitään tekemistä toistensa kanssa. Päinvastoin: kaikkien aikojen suosikkimusikaalieni joukkoon kuuluu leffasarjasta tutun nyrkkeilijän tarinan kertaava Broadwayn megafloppi Rocky. Viime vuosien kiinnostavimmat ja kauneimmat uudet musikaalit taas ovat mielestäni syntyneet ruotsalaisen Fredrik Kempen kynästä, naapurikansamme lempielokuvien Niin kuin taivaassa ja Enkelten talo pohjalta, yksityisen teatterin voittoa tavoitteleviin tarpeisiin.
Erona edellä mainittujen kolmen musikaalin ja The Addams Familyn välillä on se, että listaamani teokset ovat paitsi läpikaupallisia suosittujen filmien uudelleenlämmittelyjä, myös onnistuneita musikaaleja. Ne tuovat tuttuihin tarinoihin uusia tasoja musiikin kautta, musikaaligenren mahdollistamia keinoja taidokkaasti hyödyntäen.
Mielestäni The Addams Family ei pysty tähän. Se on tylsä ja mielikuvitukseton teos, joka toimisi paremmin lauluttomana farssina.
Tietenkään arvioni ei ole objektiivinen, taiteesta ei kukaan voi moista arviota antaa, ja selvästi musikaalilla on Suomessa faninsa – eihän teosta esitettäisi yhdeksänätoista tuotantona, jos kukaan ei koskaan tulisi sitä katsomaan.
Mutta onko tämä todella niin loistava musikaali, ettei ammattiteattereillakaan ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa se ohjelmistoonsa, talosta toiseen ja yhä vain uudelleen?
~
Musikaalien vihaajat ovat jaksaneet vuosikymmenestä toiseen toistaa, miten musikaalit pitäisi Suomessa joidenkin muiden maiden tapaan jättää kaupallisten toimijoiden tehtäväksi ja julkisilla varoilla tuettujen laitosten tulisi keskittyä oikeaan teatteriin. Näin ajattelevat kriitikot eivät selvästi pidä musikaaleja taiteena, joka ansaitsisi tukea yhteisistä varoista – tuskin taiteena ollenkaan.
Musikaalien rakastajana minusta tuntuu pahalta nähdä suomalaisten vos-teatterien yksi toisensa perään esittävän juuri sitä musikaalia, joka mielestäni parhaiten pönkittää musikaalivihaajien kriittistä näkökantaa.
Mielestäni viihdettä ja taidetta ei ole mahdollista erottaa toisistaan. Mielestäni monilla kaupallisista lähtökohdista ponnistaneilla teoksilla on valtavasti muitakin ansioita kuin voittomarginaali. Mielestäni The Addams Family ei kuulu näihin teoksiin. Sen telkkarista tutut mutta lähdemateriaaliaan latteammat hahmot, mitäänsanomaton musiikki ja kaikkia riskejä kaihtava tarina ovat yhdistelmä, joka kielii teoksen syntyneen vain ja ainoastaan halusta rahastaa tunnetulla brändillä.
En kuitenkaan ole varma, haluanko tietää, jos joku The Addams Familyn ammattiteatteriin valinnut henkilö onkin tehnyt sen vilpittömästi teoksen taiteellisten ansioiden tähden. Jos tämä todella on jonkun mielestä parasta musiikkiteatteria, jota koko maailman musikaalitarjonnasta on mahdollista suomalaisen teatterin ohjelmistoon poimia... ei, sitä en pystyisi parhaalla tahdollanikaan ymmärtämään. Haluan mieluummin uskoa, että kyseessä on kylmästi laskelmoitu yritys takoa musikaalituotannolla mahdollisimman tanakkaa tuottoa. Vaikka olenkin sitä mieltä, ettei tällainen kyynisyys saisi kuulua yhteisistä rahoista tuetun kulttuurilaitoksen toimintatapoihin, ymmärrän, mistä se kumpuaa.
Ymmärrän, mutten hyväksy. Hävetkää nyt, hyvänen aika!! Joka ainoa teistä, joka on katsonut asiakseen käyttää veronmaksajien rahaa The Addams Family -musikaalin ja sen hengenheimolaisten tuomiseen ammattiteatterien lavoille! Hävetkää, ja kokeilkaa edes kerran vuosikymmenessä tuottaa vaikka pienelle näyttämölle yksi Stephen Sondheimin, Maury Yestonin tai Dave Malloyn teos. Ihan vain muistuttaaksenne maailmalle, että musikaalit voivat olla muutakin kuin alinta yhteistä nimittäjää hamuavaa sielultaan tyhjää viihteentapaista.
~
Suomessa on niin laaja teatterikenttä, ettei sitä voi yleistää yhteen teokseen. Sanon silti, että The Addams Familyn nähtävästi loputon suosio ammattiteattereissamme kertoo jotain siitä, miksi minun on vuodesta toiseen aina vain vaikeampi innostua suomalaisten teatterien musikaaliohjelmistosta ja miksi lähden yhä mieluummin teatterimatkoille Ruotsiin. Ei sillä, etteikö länsinaapurissakin osattaisi laimeaa kaupallista huttua tehdä, mutta tällä hetkellä sikäläinen rima on keskimäärin hitusen meikäläistä korkeammalla ja hutun tyyli vastaa paremmin henkilökohtaista makuani.
Jos ruotsalaisetkin joskus lankeavat Addamsin perheen pauloihin, en tiedä, mihin sen jälkeen musikaalimatkoillani suuntaan. Ehkä alan yksinkertaisesti lukea vapaa-ajallani enemmän kirjoja.
